Tyrvääläisen lentopallohistorian metsästys!

Ongelmia on mukava ratkoa, varsinkin jos kyseessä on positiivinen ongelma, kuten lentopallo tässä tapauksessa. Sen Tyrväälle rantautumiseen on saatu lisätietoa. Jos lähdetään purkamaan tilannetta perusolettamuksista, jotka olivat:

1. Lentopallo on tullut Amerikasta 40 –luvulla Keikyään, jossa sitä alettiin pelata Finniksellä erityisesti ruokatuntisin.

2. Oppikoulun liikunnanopettaja Väinö Suvivuo toi lentopallon paikkakunnalle.

3. Lentopallo on tullut paikkakunnalle itärintamalta toisen maailmansodan aikana.

4. Lentopallo on tullut paikkakunnalle jotakin muuta kautta.

 

Ensimmäiseen olettamukseen on löytynyt vahvat taustat keikyäläisistä historiikeistä. Niiden kantavana perustana on Väinö Suvivuon lentopallo-opit Tyrvään Yhteiskoulussa ja sitä myöden lentopalloilun aloittaminen puulaakipelinä Finniksellä kesällä 1949.

Toisena olettamuksena on Suvivuon suvereenisuus lentopallon juurruttajana. Keikyäläisissä historiikeissä kerrotaan lentopallon alkaneen yhteiskoulussa Lontoon Olympiakisojen (1948) jälkeen, jolloin pelin säännöt käännettiin englannista suomeksi. Tämähän tarkoittaisi sitä, että ensimmäisestä koulun mestaruudesta olisi pelattu kaudella 1948-1949. Tätä vastaan sotii Antero Suomisen kertomus: hän muistaa luokkansa olleen nelinkertainen koulun mestari. Anteron mukaan ensimmäisestä mestaruudesta olisi pelattu jo kaudella 1947-1948. Osoituksesi sanan vahvuudesta julkaistaan kuva  koulun mestarijoukkueesta vuodelta 1948. Tässä kohdin jää miettimään, että miten peliä olisi voitu pelata ennen Lontoon Olympiakisoja, jos kerran sääntöjä ei olisi ollut? Toisaalta, miten ihmeessä aitajuoksija Suvivuo oli paremmin perillä lentopallosta, kuin kukaan muu paikkakunnalla?

Kolmanneksi, jos kerran Lehtimäen Tommi oli pelannut lentopalloa rintamalla, niin kyllä kaiketi joku muukin tyrvääläinen oli tehnyt samaa?

Neljänneksi halusin selvittää, löytyisikö Suomen Ladun toiminnasta jotakin merkkejä ja/tai mainintoja lentopallon levittämiseksi Tyrväälle?

 

Tein pienen kyselyn alan tuntijoiden keskuuteen ja tulin nopeasti siihen käsitykseen, etteivät 40 -luvun Tyrvään Sanomat tuota ratkaisua ongelmaan. Tämän jälkeen otin yhteyttä Suomen Urheiluhistorialliseen Seuraan, Suomen Lentopalloliittoon, Suomen Latuun sekä Suomen Urheiluarkistoon. Kolme ensimmäistä suosittelivat Suuren Lentopalloteoksen tutkimista, koska se on kuulemma alan "All in One" -teos. Tutkittuani kyseistä teosta selasin Urheiluarkiston tietokantoja, joiden perusteella löysin vielä nivaskan muita mielenkiintoisia dokumentteja, joihin päätin käydä tutustumassa paikan päällä.

Löytyihän sitä tietoa vaikka kuinka paljon! Itse asiassa kohtiin 1, 3 ja 4 löytyy runsaasti vastauksia Suuresta Lentopalloteoksesta osittain kopioiduista kirjoituksista, joita julkaisen ns. yleisen tietämyksen levittämiseksi. Mietin kovasti, että mitenköhän kirjan tekijä Rauno Liimatainen on kaiken tämän tiennyt ja kerännyt? No, visiitti Urheiluarkistossa sitten paljasti totuuden, tai ainakin osatotuuden. Pääosin kirjan lentopallon historiikkiosuus on koottu aiemmin julkaistuista kirjoituksista. Osan niistä löysin vahingossa Suomen Ladun julkaisemasta Massaurheilu -lehden vuosien 1948 ja 1949 numeroista. Veikkaan, että loputkin löytyisivät, jos niihin ehtisi tutustua vielä syvällisemmin. Muutaman originaalikirjoituksen olen lisännyt PDF -muotoon tämän kirjoituksen loppuun. Samalla reissulla tutustuin 1920 perustetun Voimistelu ja Urheiluseuran Tyrvään Kisan julkaisuihin vuosilta 1946, 1955 ja 1960. Näistä kävi selkeästi ilmi, ettei Kisalla ollut lentopallo ohjelmassaan vielä 1955 mennessä.

 

Lentopallo Suomessa 1920 - 1940 -luvuilla

Lentopallon kehitys kolmen ensimmäisen vuosikymmenen osalta koostuu kolmesta kirjoitusosiosta: 1) Lentopalloilun alkuvaiheet, perustuu Heimer Virkkuseen liittyvään kirjoitukseen, 2) Sotavuosien lentopalloilu, perustuu Nils Fabriciukseen liittyvään kirjoitukseen ja 3) Suomen Latu ja Palokunnat puulaakipelin uranuurtajina, perustuu kokoelmaan erillisistä kirjoituksista.

 

1. Lentopalloilun alkuvaiheet

Suomen ensimmäinen lentopallopioneeri lienee ollut Gerda Alftan, joka I maailmansodan aikana Amerikan Punaisen Ristin palveluksessa Virossa työskennellessään oppi pelin amerikkalaisilta sotilailta. Alftan välitti tietonsa uudesta pelistä voimistelunopettaja Laina Reinikaiselle, jonka johdolla Viipurin Karjalaiset Naisvoimistelijat järjestivät Karjalan maakuntapäivillä v. 1923 lentopallonäytöksen. Mainittu tapahtuma oli kuitenkin vain yksittäinen tähdenlento Suomen lentopallotaivaalla, eikä johtanut lajin jatkuvaan harrastamiseen.

Lopullisen läpimurtonsa Suomen urheiluelämään lentopallo teki 1920 luvun lopulla Heimer Virkkusen  ansiosta. Antti Eerolainen haastatteli Virkkusta tutkimukseensa lentopalloilun kehitys Suomessa ja toteaa pelin pysyväisestä maahantulosta Suomeen seuraavaa: ”Elokuun alussa 1926 pidettiin Helsingissä Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen (NMKY:n) maailmankokous, johon otti osaa 1500 jäsentä NMKY:n eri maista. Suomalaisille tarjoutui erinomainen mahdollisuus solmia ystävyyssiteitä ulkolaisten osanottajien kanssa. Niinpä mm. nuori pastori Heimer Virkkunen tutustui Mr. Blake Hooveriin, joka toimi Springfieldin NMKY:n pääsihteerinä Massachusettsin valtiossa USA:ssa. Hän tarjosi pastori Virkkuselle stipendiä saapua opiskelemaan n. 1 v:n ajaksi Springfield Collegeen NMKY:N poikatyön linjalle. Mainittu oppilaitos oli kansainvälinen ja siellä opiskeli vuosittain 450 ylioppilasta eri puolilta maailmaa. Virkkunen tutustui siellä järjestön toimintaan käyden mm. eri poikaleireillä, joissa hän oppi tuntemaan uuden Volleyball –nimisen pallopelin, jota pelattiin ahkerasti. Poikatyön linjaan kuului myös urheiluaineita, joista mainittakoon jalkapallo, yleisurheilu, uinti ja sisävoimistelu, jonka yhteydessä opetettiin myös lentopallopeliä. Näin pääsi Heimer Virkkunen tutustumaan tähän uuteen pallopeliin ja palatessaan jälleen kotimaahansa 27. päivänä elokuuta v. 1927 toi hän pelin mukanaan Suomeen.”

Virkkunen innostui uudesta pelistä niin, että esitteli sitä jo v. 1927 ainakin Käkisalmen kristillisessä koulupoikakokouksessa. Vuodesta 1928 lähtien peliä alettiin harrastaa NMKY:N piirissä kristillisessä koulupoikakeskuksessa ja Kristillisen Ylioppilasjärjestön kesäkokouksissa ympäri maata. Aloitteentekijänä tähän toimintaan oli luonnollisesti Virkkunen itse toimiessaan ensin Kristillisen Ylioppilasliiton koululaissihteerinä ja sitten Helsingin Pohjoisen Suomalaisen Seurakunnan nuorisopappina.

Erityisen voimakkaaksi lentopallon – tai kaaripallon eli ”kaatiksen”, kuten peliä tuolloin kutsuttiin – harrastus muodostui Virkkusen oman kesäkodin, Mustasaaren nuorison keskuudessa. Pelin hurmaa muisteli pastori Ilmo Launis näin: ”Mustasaaressa pelattiin ”kaarista” 1920-luvun lopulta lähtien hyvin ahkerasti. Paikka oli seurakuntien vapaa-ajan keskus, ja siellä järjestettiin runsaasti kaikenlaisia tilaisuuksia, joissa saattoi olla tuhatkin osanottajaa. Tavallista oli, että niin kotimaiset, kuin ulkomaisetkin retkikunnat halusivat käydä Mustasaaressa tutustumassa tähän mielenkiintoiseen vapaa-ajan keskukseen ja samalla he näkivät myös lentopallon pelaamista. Näin peli levisi heidän mukanaan aina uusiin ja uusiin suuntiin.

Peli oli voimakas yhdistävä tekijä nuorisolle. Ystävyysotteluja pelattiin yli puoluerajojen, eri-ikäiset ja eri sukupuolta olevat pelasivat keskenään. Lentopallosta tuli koko nuorison yhteinen harrastus. Mustasaareen tehtiin lentopallokenttä v. 1929, ja tältä kentältä peli levisi ympäri Suomea. Ensimmäinen kenttä oli olosuhteiden pakosta pienempi, kuin normaali nykyinen kenttä. Säännöt olivat kuitenkin selvät ja samantapaiset, kuin nykyään. Verkkoa käytettiin ja erotuomarilla oli oma erityinen paikkansa verkon toisessa päässä. Erotuomarilla oli käytössä myös tietynlainen ”numerotaulu”, levy, jolle hän väänteli numeroita. Touhu oli tuolloin hyvin perusteellista. Peliä pelattiin kesäisin melkein joka päivä. Pelaaminen oli aluksi hyvin leppoista, palloa lätkyteltiin verkon yli eikä mitään erityisiä iskuihin päättyviä hyökkäyskuvioita käytetty. Sota-aika ei lopettanut seurakuntien pelaamista, vaan silloinkin peliä pelattiin kesäaikana hyvin aktiivisesti.”

Lentopalloa pelattiin 1920-luvun lopulta lähtien myös Kristillis-yhteiskunnallisen työkeskusliikkeen piirissä. Tämä setlementtiliike järjesti joka toinen vuosi nuoriso-ohjaajakurssin Iitin Urajärven Pukkisaaressa, ja näillä kursseilla lentopallo oli aina ohjelmassa. Helsingissä olivat lentopalloilun varhaiskeskuksia Mustasaaren ohella Kivisaari sekä Vasikkasaari (sittemmin Kivinokka ja Lammassaari), jossa peliä harrastivat ennen kaikkea Helsingin Demokraattiset Nuoret. Näiltä paikkakunnilta saivat alkuunsa myös myöhemmin kilpalentopalloilussa hyvin menestyneet joukkueet: Mustasaaresta Keski-Helsingin Palloilijat, Kivisaaresta Eteläisen seurakunnan kesäkodin kasvatteina Eteläiset (sittemmin Johanneksen Pojat) ja Vasikka - Lammassaaresta kovatasoiseksi TUL:n joukkueeksi noussut Eiran Riento (myöhemmin Koiton Riento, nykyisin Helsingin Elite).

Kirkon vaikutus lentopallon leviämiseen 1930-luvulla on ollut erittäin merkittävä. Seurakuntapalloilun ohella tärkeää pioneerityötä teki myös koululaitos. Niinpä eestiläinen voimistelunopettaja Resen-Resen opetti lentopalloa voimistelunopettajien täydennyskurssilla Kiviniemessä (Suomen Urheiluopiston aikaisempi sijaintipaikka) jo v. 1929. Tilaisuus ei jäänyt ainutkertaiseksi, sillä Resen-Resen kävi perehdyttämässä opettajia peliin kolmesti myöhemminkin.

Myös varsinaisten urheilujärjestöjen keskuudessa lentopallo sai ensikipinänsä 1930-luvulla; tosin vain virkistävänä harjoituspelinä eikä kilpaurheilumuotona. Esimerkiksi Poikaurheiluliiton hiihtoleirillä tiedetään lentopalloa pelatun 1930-luvulla; järjestettiinpä v. 1936 leirin eestiläisvieraita vastaan ottelukin, jossa voitto vierähti naapurille.

On selvää, että sitä mukaan kun lentopalloilun harrastus maassa laajeni, alkuaan virkistys- ja huvipelinä liikkeelle lähtenyt peli sai yhä enemmän kilpailunomaisia piirteitä. Niinpä seurakuntien joukkueet alkoivat otella keskenään, ja otteluja järjestettiin myös ”ulkopuolisia” vastaan. Merkittävää on, että esim. v.1948 heinäkuussa Helsingin seurakuntien joukkueet ottelivat SKDL:n nuorten joukkueita vastaan. 1940-luvun lopullahan poliittinen ilmasto maassa oli varsin tulehtunut, eikä puhtaasti urheilujärjestöllisellä tasolla (SVUL-TUL) vastaavanlainen ottelu olisi ollut ajateltavissa.

Myös arkkipiispa Ilmari Salomies koki henkilökohtaisesti lentopallon riemut: "Jos muut papit tietäisivät, miten hauskaa tämä lentopallon pelaaminen on, niin ne sanoisivat, että se on syntiä!"

Vaikka lentopalloilussa järjestettiinkin 1930- ja 1940-luvuilla kilpailunomaisia ystävyys- ja haasteotteluja, alkoi lajin sarja- ja samalla kilpailutoiminta vasta 1940-luvun lopulla. Ensimmäiset kaksikymmentä vuottaan lentopallo "toimi" siis nimenomaan erinomaisena kuntourheilumuotona, jonka suosio kasvoi jatkuvasti vuosien mittaan ja joka virisi 1940-luvun jälkipuoliskolla uskomattoman nopeasti laajaksi puulaakipeliksi. Lentopalloilussa kehitys onkin kulkenut toisin, kuin monissa muissa suuret massat tavoittaneissa urheilulajeissa: ensin lentopalloa iskivät laajat kuntojoukot ja vasta tämän jälkeen urheiluseurat ottivat lajin ohjelmistoonsa."

 

2. Sotavuosien lentopalloilu

Lentopalloilua harrastettiin rintamilla sotavuosina 1940-1944 paikoin, ennen kaikkea ns. ”Kolmen Kannaksen Koukkaajissa” (8. D.), jonka valistusupseerina toimi tulisieluinen lentopallomies ja kilpakoripallonkin Suomeen juurruttamisessa huomattavan päivätyön tehnyt Nils Fabricius. Kaiken kaikkiaan sota-ajan lentopalloilulla oli lajin jatkoa ajatellen huomattava painoarvo: kotiuttamisen myötä sotilaat levittivät tietoa lentopallosta kaikkialle maahan. Sota-ajan lentopalloilun merkitystä siviililentopallon huimalle kasvulle 1940-luvun jälkipuoliskolla ei voi yliarvioida. Siellä aloittivat pelinsä tuhannet nuorukaiset, mm. Tasavallan Presidentti Mauno Koivisto.

Nils Fabricius, joka viimeisteli 1930-luvun lopulla voimistelunopettajan tutkintoaan Helsingin Yliopistossa, sai ensimmäiset vaikutteensa lentopalloilusta vuoden 1937 Pariisin maailmannäyttelyn yhteydessä pidetyissä akateemisissa MM-kilpailuissa. Siellä hän näki pelattava kori- ja lentopalloa, ja molemmat pelit tekivät häneen suuren vaikutuksen. Suomeen palattuaan Fabricius otti yhteyttä USA:n lentopalloliittoon, josta hän sai säännöt, vuosikirjoja ym. pelin omaksumiseen tarvittavaa tietoa. Vuonna 1939 hän käänsi lentopallon säännöt kirjaan Uusi Koripallopeli ja oli saman vuoden alussa perustamassa Suomen Koripalloliittoa, jonka toimintaohjelmaan otettiin nimenomaan Fabriciuksen aloitteesta myös lentopalloilu. Sota-aikana Fabricius toimi valistusupseerina 8. D:ssa. Tässä tehtävässä hänelle avautui asemasodan aikana mahdollisuus opettaa lentopalloa tuhansille miehille. Tämän työnsä vaiheita Fabricius muistelee näin: ”Divisioonan johto oli myötämielinen urheilun harrastamiselle. Kun olin tulenjohtajana Syvärillä, pelattiin siellä koripalloa niin lähellä vihollista, että tämä näki meidät ja lähettipä joskus keskityksenkin niskaamme."

Kenraali Vinell sai vihiä, että olin tietoinen lentopallon säännöistä ja että olin harrastanut tätä useimmille täysin outoa lajia. Hän antoi minulle täydet valtuudet organisoida lentopallon kouluttaminen miehistön keskuuteen: ”Saat suunnitella ja tehdä ihan miten haluat. Tule vain kertomaan, miten se sujuu”, evästi kenraali minua.

Ryhdyin innolla tuumasta toimeen. Ensimmäisenä tehtävänä kutsuin joka komppaniasta sopivan miehen, joille pidin lyhyen alkeiskurssin. Sitten piti osoittaa, miten nopeaa on rakentaa kenttä – niitähän tarvittiin runsaasti. Tässä kentän rakentamisessa otettiin myös aika: 1 tunti 32 minuuttia ja kenttä oli valmis. Tarkoitus oli osoittaa miehille, ettei kentän tekeminen ole hankala homma. Opetus meni perille, sillä kun miehet menivät takaisin yksikköihinsä, oli komppanioilla seuraavana päivänä omat kenttänsä.

Pelaamista varten tarvittiin tietenkin verkkoja ja palloja. Verkot punottiin rautalangasta. Pallot saatiin siten, että jokainen mies, joka lupasi tuoda pallon kotoa, sai loman; tuolloin rintamalla oli rauhallinen vaihe, ja lomia voitiin myöntää runsaasti. Ja pallot myös tulivat. Pian oli jokaisella joukkueella oma pallo.

Pelaaminen lähti liikkeelle uskomattoman nopeasti ja laajasti. Kilpailuissa oli mukana jopa yli 100 joukkuetta. Ideana oli se, että komppanian joukkue muodosti kilpailuryhmän. Sitä ei saanut muuttaa, vaan se eteni -  jos menestyi -  peruskokoonpanossaan porras portaalta ylöspäin. Ensin joukkueet pelasivat komppanian mestaruudesta ja voittaja pääsi pelaamaan pataljoonan mestaruudesta. Jos menestystä joukkueella edelleen riitti, se saattoi päästä rykmentin ja divisioonan mestaruuskilpailuihin. Rykmentin ja divisioonan mestarit saivat komeat mitalit. Mitään koko armeijan mestaruuskilpailuja ei pidetty.

Opetusvaiheessa, jolloin pidin kursseja divisioonan portaassa, olin tietenkin tuomarina. Mutta jatkossa en toiminut koskaan tuomarina. Istuin vain ja pyöritin peukaloita ja katsoin, että hommat sujuivat oikein. Joskus pelasin myös itse. Mitään erityistä tuomarikoulutusta ei tarvittu; säännöt olivat yksinkertaiset.

Peleissä oli nähtävissä selvää taktiikkaa, joka kehittyi koko ajan. Palloa ei lyödä läjäytetty heti kerralla verkon yli, vaan harrastettiin syöttämistä. Myös ”smash”-lyönti tunnettiin. Torjuntaan kiinnitettiin huomiota, joskin torjunnassa oli nykyiseen verrattuna puutteellisesti vain yksi mies. Pukkaamista en hyväksynyt, eikä sitä myöskään ollut.

Oli vaikea uskoa, miten nopeasti peli levisi vauhtiin päästyään juhannuksen 1942 jälkeen. Kun käveli valoisina kesäöinä esikunnasta loittonevaa tietä, kuten tuli usein tehtyä, kuului joka puolelta sivulta pallon lätkintää. Haaste- ym. ottelut jatkuivat usein yötä myöten. Innostuivatpa jotkut peliin niinkin, ettei moni tahtonut edes lomille lähteä. Pelaaminen oli niin hauskaa.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana muistan tapauksen, kun lentopallotyötäni aloittaessani muuan majuri tuli puheilleni ja sanoi: ”Eihän täällä voi mitään urheilua saada aikaan, eihän täällä ole, kuin pelkkää metsää”. Kuukauden kuluttua sama mies tuli juttusille ja sanoi: ”Fabricius, etkö voisi panna tuohon vähän toppia; eiväthän ne tee muuta, kuin urheilevat!” Siinä näki, mitä kuukaudessa saatiin aikaan. Ensin ei ollut mitään ja sitten oli jo liikaa!

Kesällä 1944 Päämaja järjesti Mikkelissä viikon mittaiset kurssit, joilla opetettiin mm. kori- ja lentopalloa. Kurssia johti kapteeni Kiviharju, ja Fabricius toimi kursseilla kori- ja lentopallon erikoisohjaajana. Kurssilla oli osanottajia kaikista armeijakunnan osista, ja tästä tietous lentopallosta olisi Fabriciuksen mukaan levinnyt koko armeijakunnan keskuuteen. Väliin tulivat kuitenkin Kannaksen suurtaistelut ja sodan päättyminen ennen kuin Mikkelin oppeja ehdittiin soveltaa käytäntöön.

Fabriciuksen organisoiman 8. D:n lentopallotoiminnan lisäksi lajia lienee harrastettu asemasodan aikana muutamissa muissakin yksiköissä. Tähän viittaavat mm. tunnetun lentopalloveteraanin Kalevi Elomaan omakohtaiset kokemukset: “Vapunpäivä -39 Viipurissa saattoi olla ensimmäinen kerta, jolloin lentopalloa esiteltiin puolustusvoimien piirissä. ITR 2:n o.t.o urheilu-upseeri Heikki ”Susi” Loikkanen esitteli varusmiehille kahden nelimiehisen joukkueen voimin, kuin kuriositeettina, että tallaistakin peliä maailmalla pelataan.

Kesällä -42 olin Viipurin Tervaniemellä komennuksella sikäläisessä koulutuskeskuksessa kouluttajana, ja vanhana lajin harrastajana jaoin oppia muillekin. Tuolloin pelasimme nelimiehisin joukkuein, kuuden miehen joukkueet tulivat mukaan vasta myöhemmin. Kun koulutuskeskus kesäkuun lopussa -42 purettiin, jaettiin miehet kaikille kolmelle kannakselle, Karjalan kannakselle, Syvärille ja Maaselän kannakselle. Näin ollen uskon, että lentopallon ”siemeniä” meni vähän joka suuntaan. Oma sijoituspaikkani oli Maaselän kannaksella, mutta niissä oloissa meillä ei ollut mahdollisuutta lentopalloa pelata.

Sota-ajan lentopalloilun merkitystä lajin myöhemmälle kehitykselle Nils Fabricius pohti näin: ”Kyllä sillä oli erittäin tärkeä merkitys. Divisioonani miehistö tuli eri puolilta Suomea (esim. 24. jalkaväkirykmentti oli ruotsinkielinen). Näin monet maaseutukylät saivat vannoutuneita lentopallon kannattajia, joilla oli kesien 1942-43 kestänyt kurssi pohjanaan. Näin lentopallo saatiin levitetyksi yli maan. Miten vastaava koulutus olisi voitu järjestää 15000 miehelle kotioloissa? Ja millä varoilla?”

 

3. Suomen Latu ja Palokunnat puulaakipelin uranuurtajina

1920- ja 1930 –lukujen sekä sotavuosien lentopalloilu Suomessa oli ollut nimenomaan puulaakiluonteista  kuntolentopalloilua. Vaikka lentopallo oli kuulunut Suomen Koripalloliiton toimintaohjelmaan liiton perustamisesta 1939 lähtien, alkoi lajin harrastaminen kilpasarjojen muodossa vasta 1950 –luvulla. Sen sijaan puulaakilentopalloilu – vuodesta 1949 lähtien myös sarjoina – oli jo pian 1940 –luvun puolivälin jälkeen varsin laajaa ja kasvoi vuosikymmenen lopulla sellaisiin mittasuhteisiin, että myös urheilujärjestöjen oli pakko avata silmänsä uudelle pelille ja tulla toimintaan mukaan kilpalentopalloilun kautta. 1940 –luvun puulaakipelin keulakuvia olivat Suomen Latu niin Helsingissä, kuin monilla muillakin paikkakunnilla, sekä palokunnat, erityisesti Tampereen palokunta.

Kunto- ja massaliikuntatoiminnan edistämiseksi organisoitu Suomen Latu r.y. oli perustettu vuonna 1939. Järjestö toimi perustamisestaan lähtien voimakkaasti mm. hiihdon puolestapuhujana, mutta myös monen muut lajit kuuluivat sen ohjelmaan.  Lentopalloilun Suomen Latu otti toimintamuodokseen vuonna 1945. Järjestön piirissä nähtiin, että kansalle oli tarjottava sopiva palloilumuoto, joka ei olisi teknillisesti liian vaativaa, jonka järjestämiskustannukset olisivat kohtuulliset ja joka sopisi hyvin kaiken ikäisille ja kokoisille kunnostaan huolehtiville ihmisille. Lentopalloilu todettiin tähän tarkoitukseen hyvin sopivaksi.

Suomen Ladun silloinen voimamies Frans Saastamoinen muisteli lentopalloilun tuloa Ladun toimintaohjelmaan 1940 –luvun puolivälissä näin:

”Suomen Latu piti Vuokatissa kesäleirejä vuodesta 1945 lähtien. Siellä oli päivittäin ohjelmassa lentopalloa, johon esimerkki oli saatu sota-ajan kokemuksista. Innostus lentopalloon oli leireillä suuri ja usein järjestettiin myös erityisiä peli-iltoja, joissa oteltiin mm. Sotkamon Jymyä vastaan.

Osanottajista suuri osa oli helsinkiläisiä, ja pelin oppimisen jälkeen Helsingissä alettiin vaatia kaupungilta pelipaikkojen järjestämistä. Näin Väinämöisen kentälle saatiinkin ensimmäinen lentopallokenttä. Vuokatin lisäksi kesäleireillä pelattiin muuallakin, mm. Ylläs- ja Pyhätuntureilla.”

 

3.1 Helsingin propagandasarjat

Kiinnittääkseen suuren yleisön entistä suuremman huomion lentopalloiluun Suomen Latu järjesti sekä keväällä että syksyllä 1949 Helsingissä ns. propagandasarjat. Sarjojen joukkueisiin tuli 2 nais- ja 4 miespelaajaa. Kevätsarja pelattiin yksinkertaisena cup-systeemillä (häviöstä pois); syysarjassa pelattiin sen sijaan kahdesta häviöstä pois –menetelmällä.

Jo kevätsarjaa varten laadittiin säännöt käyttäen pohjana kansainvälisiä sääntöjä. Muutamia poikkeuksia sääntöihin tehtiin mm:

Jo kevätsarjaa varten laadittiin erityinen pöytäkirja, jonka takapuolelle painettiin lyhennetyt kansainväliset säännöt. Tämä pöytäkirja oli ensimmäinen lentopallopöytäkirja maassamme.

Kevätsarjassa pelattiin yhteensä 22 ottelua, joista loppuotteluun selvisivät kansakoulunopettajien joukkue ja KOP:n III –joukkue. Finaalissa opettajat olivat vastustajaansa parempia erin 2-0 (15-11, 15-11).

Syyssarja keräsi komeat 75 joukkuetta, joista 64 kuului yleiseen ja 11 puolustusvoimien ja palokuntien sarjaan. Ottelut suoritettiin kuudella kentällä eri puolilla kaupunkia. Tuomareille oli järjestetty kaksi neuvontatilaisuutta, joissa sovittiin sääntötulkinnoista. Sarjan voittajaksi selviytyi VR Pasila I, joka ei hävinnyt yhtään ottelua ja kukisti loppuottelussa Helvar III:sen erin 2-1. Palokuntien ja puolustusvoimien sarjan voitti Helsingin VPK I, jolle Ilmatorjuntarykmentti hävisi puhtaasti 2-0.

Propagandasarjojen otteluissa pelaajien teknillisissä ja taktisessa osaamisessa oli vielä toivomisen varaa – vaikkei lajin ”hienouksia” osanoton ja pelaamisen riemun rinnalla tällaisessa puulaakipalloilussa liiaksi kaivattukaan. Tuulikki Autere & Eila Sillanpää totesivat tutkielmassaan Suomen lentopalloilun kehitys vuosina 1949-1959 (Helsingin Yliopisto 1961) propagandasarjojen peleistä seuraavaa:

Yleisen mielenkiinnon herättäjinä kevään ja syksy 1949 propagandasarjat täyttivät erinomaisesti paikkansa. Pelejä saattoi olla seuraamassa useita satoja katsojia ja myös sanomalehdistö soi pelille aikaisempaan verrattuna poikkeuksellisen paljon palstatilaa.

Suomen Ladun propagandasarjat Helsingissä innostivat myös muita järjestämään omia puulaakisarjojaan. Niinpä vuonna 1949 omat sarjansa järjestivät mm. keskusvirastot, retkeilykerhot, invalidit, hammasteknikot ja öljy-yhtiöt. Kuntoileva pääkaupunki oli ominut lentopallon kerralla yhdeksi suosituimmista urheilumuodoistaan. Tätä todistaa edellä kerrotun lisäksi mm. se, että Helsingissä oli keväällä 1949 säännöllisessä pelitoiminnassa peräti 117 joukkuetta.

Lentopalloilun nopeaan läpimurtoon Helsingissä vaikutti oleellisesti kaupungin urheilu- ja retkeilylautakunnan positiivinen suhtautuminen lajiin. Niinpä lautakunta edesauttoi ensin Hiekkarannan ja Mustikkamaan kenttien kunnostamisessa ja laitatutti sitten 8 uutta kenttää: Hesperiankadulle ja Raviradalle 2 kenttää ja yhden Väinämöiselle, Eläintarhaan, Alppilaan ja Munkkiniemeen. Aktiivisimmille lajin harrastajille tarjoutui myös mahdollisuus pelata kerran viikossa talvellakin Aleksis Kiven koulussa. Seuraavina vuosina lautakunta rakennutti lisää kenttiä, järjesti niille harjoitusvuorot ja jakoi seuroille ja yhdistyksille kausikortteja. Lisäksi lautakunta piti myös sääntö- ja alkeiskursseja.

 

3.2 Suomen Ladun lentopallotoiminta muualla maassa

Helsinki oli Suomen Ladun tärkein, mutta ei suinkaan ainoa lentopalloilun levittämiskohde. Alajärjestöjensä kautta Suomen Latu kohdisti lentopallopropagandaa onnistuneesti myös monille muille paikoille maassa ja järjestön liikuntaneuvojat levittivät tietoutta uudesta lajista aina Lappia myöten. Niinpä Antti Eerolainen totesikin Suomen Ladun toiminnasta tutkimuksessaan:

”Laji on levinnyt kohtalaisen kulkutaudin tavoin eri puolille maata Rovaniemelle asti ja ehkä ylemmäksikin. Otteluja pelattiin puulaakiotteluina tai vastaavina sekä paljon myöskin yksityisten henkilöiden kesken.”

Kuopiossa Suomen Ladun alajärjestö Puijon Latu järjesti propagandapelejä 1940-luvun lopulla. Säännöllisen lajin harjoittamisen voidaan Kuopiossa katsoa alkaneen vuonna 1948, jolloin Kuopion Urheiluveikkojen ”ukkojaosto” alkoi pelata lentopalloa voimisteluharjoitustensa yhteydessä. Kuopion Uimaseura, Raittiusseura ja Naisvoimistelijat sekä teollisuus- ja liikelaitokset järjestivät niin ikään säännöllisiä lentopalloharjoituksia. Kesäisin suoritettiin myös haasteotteluja.

Tampereella Pirkan Latu järjesti vuonna 1949 puulaakisarjan, joka keräsi myös komeat 62 joukkuetta. Varkaudessa liikuntaneuvoja Veikko Tarvainen järjesti samana vuonna propagandapelejä kaupungin halkijuoksun yhteydessä. Paikkakunnalla pidettiin lentopallopallokursseja, rakennettiin 6 kenttää ja kouluille hankittiin palloja ja verkkoja. Jo tätä ennen kaupungin pikkupojat olivat pelanneet lentopalloa useina kesinä kaduilla ja uimarannoilla.

Lapissa Kemi Oy:n palveluksessa ollut liikuntaneuvoja Pekka Valtavaara levitti lentopalloharrastusta Lapin tukkityömaille. Lentopallosta tulikin terveellinen lisäharrastusmuoto Lapin ”jätkille”, joiden lähes yksinomainen aiempi vapaa-ajanviettotapa oli ollut kortinpeluu.

Edellä on lyhyesti kerrottu muutamista niistä paikkakunnista, joille Suomen Latu oli lentopallotietoutta 1940 –luvun lopulla ja 1950 –luvun alussa iskostamassa. Kaiken kaikkiaan Suomen Ladun toiminta oli lentopallon levittämiselle noina aikoina todellinen piristysruiske. Tämä näkyi mm. siinä, että verkoista ja palloista tuli vuonna 1949 nopeasti lähes ”huutava pula”; esim. helsinkiläinen Suomen Urheilutarpeet Oy myi vuonna 1949 tuhat verkkoa ja kolmetuhatta palloa – ja tilauksia maaseudulle oli enemmän, kuin yhtiö ehti toimittaakaan.

 

3.3 Palokuntien lentopallotoiminta

Palokuntien lentopallotoiminta oli 1940 –luvun jälkipuoliskolla varsinkin suurissa kaupungeissa erittäin vireää. Koripallo 7/46 kertoi lentopalloa harrastetun Turun Palokunnan Urheilijoissa jo vuodesta 1944 lähtien. Vuoden 1946 helmikuussa Turussa järjestettiin sarjakilpailukin, johon osallistui viisi joukkuetta. Myös näytösotteluja oli Turussa tuohon aikaan pidetty.

Varsinaisen keskuksensa palokuntalentopallo löysi Tampereelta. Pelin alkuvaiheista Tampereen Palokunnassa totesi Antti Eerolainen lentopallohistorian tutkimuksessaan seuraavaa: ”Lentopallotoiminta Tampereen palolaitoksessa alkoi vuonna 1946. Tällöin nimittäin Ensi A. Jauros saapui Suomen Koripalloliiton valtakunnan valmentajan ominaisuudessa opettamaan koripallopeliä, joka hänen mielestään sopisi hyvin palomiehille sekä ajanviete- että kilpailupeliksi.”

Hän tutustutti palomiehiä sekä teoreettisesti että käytännöllisesti tähän lajiin. Lopetettuaan opastuksensa koripallossa hän mainitsi myös, että on olemassa eräs toinenkin peli, joka sopisi hyvinkin ajanvietepeliksi, nimittäin lentopallopeli.

Minkäänlaisia välineitä ei tietenkään ollut tämänlaatuista peliä varten. Niinpä peliä suoritettiin aluksi hänen johdollaan ja opastuksellaan palolaitoksen takapihalla erään mattotelineen toimiessa verkkona.

Tämä oli vaatimaton alku, mutta siitä se sitten lähti kehittymään. Ensin pelattiin ahkerasti koripalloa, mutta aikaa myöden kuitenkin lentopalloilu saavutti huomattavamman aseman luonnollisista syistä. Ensinnäkin Tampereen palolaitoksen voimistelusali ei ollut laisinkaan sovelias koripalloilulle. Se oli nimittäin liian kapea ja lisäksi korien sijoittelu tuotti suuria vaikeuksia. Toiseksi koripalloilu vaatii enemmän harjoittajaltaan teknillistä taitoa, joten pelaaminen ei silloin palomiehiä oikein miellyttänyt tekniikan ollessa heikkoa.

Näin saavutti lentopallopeli paremminkin palomiesten suosion. Sitä alettiinkin harrastaa sitten ahkerasti ja suurin joukoin. Aluksi kiinnitettiin saliin vain naru, jonka yli peli kävi, mutta aikaa myöden kutoivat palomiehet itse verkon ja peli sai täten asianmukaisemmat puitteet.

Vuosi vuodelta saavutti peli yhä suuremman suosion ja kilpailutoimintakin laajeni huomattavasti. Niinpä vuonna 1948 rakennettiinkin kenttä palolaitoksen haara-asemalle Messukylän Kässälään. Palokunnan pihamaa oli vapaa ja tilaakin tarpeeksi normaalikenttää varten. Siellä on sitten peliä harrastettu ympäri vuodet, sillä talvikaan ei tuota suurempaa hankaluutta pelaamiselle. Silloin luodaan pelialue vain lumesta vapaaksi ja sannoitetaan”

Tiiviin harjoittelun myötä Tampereen palomiesten joukkue tuli pian maan parhaaksi lentopallomiehistöksi. Tämän sai tuntea myös 1940 –luvun lopun ja 1950 –luvun alun paras ”siviilijoukkue” Eteläiset, joka haastoi vuonna 1949 Tampereen palokunnan otteluun Helsingin Yliopiston voimistelulaitoksen juhlasaliin. Ottelu suoritettiin kaksin viisimiehisin joukkuein hieman pienennetyllä kentällä. A-ottelussa järjestelmällisempää peliä ja tarkkoja sijoituksia harjoittanut Tampereen miehistö voitti isäntäjoukkueen suoraan kolmessa erässä numeroin 15-5, 15-10 ja 15-8. B-ottelussa Eteläiset oli 2-1 parempi (15-12, 8-15 ja 15-8).

Em. ottelu Eteläisiä vastaan ei ollut Tampereen palokunnan ainoa menestys vuoden 1949 ”arvokilpailuissa”. 9.-10. huhtikuussa pidetyissä palokuntien SM-kilpailuissa, jotka olivat samalla tiettävästi maan ensimmäiset SM-tason lentopallokisat, Tampere otti kaksoisvoiton ja neljännen sijan.

Palokuntien SM-sarjassa Turussa lokakuussa 1950 oli Tampereen pojille tulla ”tilastotappio”, kun Porin joukkue oli yllättää voitonvarmat tamperelaiset. Lopulta Tampereen I -joukkue kykeni kuitenkin nousemaan voittoon, ja Tampereen hegemoniaa vahvisti vielä II -joukkue toisella sijallaan.

Osoituksena lentopallon painoarvosta Tampereen palokunnassa todettakoon, että palopäällikkö Nurmi määräsi vuonna 1951 lentopallon päivittäiseen palvelusohjelmaan klo 16-17. Samana vuonna palolaitoksen lähistölle rakennettiin talkoovoimin erinomainen lentopallokenttä, jonka vieressä sijainneen talon seinälle asennettiin kaksi hälytyskelloa – täytyihän palomiesten olla valppaina lentopallon ohella myös mahdollisten tulipalojen varalta!

Tampereen palolaitoksen miehet – ennen kaikkea Jaakko Hahne, Lauri Lempinen, Karl Lundin, Veikko Matsson, Unto Sahramäki, Veikko Salmela sekä Jaakko, Lasse ja Seppo Syrjä – tekivät myös lukuisia opetus- ja näytöskiertueita eri puolille Suomea. Suurelta osin heidän ansiotaan on se, että lentopallo tuli uutena urheilumuotona (tai vakiinnutti asemansa) monien suurten ammattipalokuntien urheiluohjelmistoon. Lajia harrastettiin Tampereen ohella 1950 -luvun alussa ainakin Helsingin, Hämeenlinnan, Karhulan, Kotkan, Kuopion, Lahden, Oulun, Porin, Rauman ja Turun palokunnissa. Kun palomiehet pelasivat lentopalloa usein myös urheiluseurojen riveissä, levisi lajitietoisuus heidän avullaan ”ammattikuntapalloilun” ohella myös laajemmallekin paikkakunnan urheiluväen keskuuteen."

 

3.4 Muu puulaakitoiminta 1940 -luvun lopulla

Suomen Ladun ja palokuntien lentopallotoiminnan lisäksi puulaakipelejä harrastettiin jo 1940 -luvulla muissakin yhteisöissä ja järjestöissä. Esimerkiksi opettajat, niin kansakoulun, kuin voimistelunopettajatkin, olivat pelanneet lentopalloa paikoin jo 1930 -luvulla. Lentopalloilu opettajien keskuudessa laajeni sotien jälkeen entisestäänkin, jopa niin, että Helsingissä opettajat perustivat vuonna 1954 Raketin, oman lentopalloseuransa.

Myös monissa tehtaissa ja muissa suuremmissa työpaikoissa harrastettiin lentopalloilua pian 1940 -luvun jälkeen. Kaija Kolan ja Miikka Arangon tutkimuksessa ”Kymin osakeyhtiön Kuusankosken tehtaitten liikuntakasvatuksen ja sosiaalisen toiminnan historiaa” (Helsingin Yliopisto 1956) on selvitetty paikkakunnan tehdaspalloilua seuraavasti:

”Kuusankoskella aloitettiin varmaan melkein ensimmäisenä osastojen väliset lentopallokilpailut. Heti sotien jälkeen ryhdyttiin itse valmistamaan pressukankaisia palloja, joita sitten läiskittiin päivästä toiseen ja vuodesta vuoteen ulkona ja sisällä. Ensimmäinen osastojen välinen lentopallokilpailu vuonna 1947 muodostui todelliseksi suurtapahtumaksi osastojen urheiluelämässä. Peleillä saavutettiin se tarkoitus, johon oli pyrittykin. Massat saatiin liikkeelle tähän reippaaseen ja vaihtelevaan liikuntaan.”

Kuusankosken seutu oli 1940 -luvun lopun voimakkaimpia työpaikkalentopalloilun keskuksia, mutta varsin laajaan harrastukseen päästiin myös monilla muillakin paikkakunnilla. Esimerkiksi Tampereella Valmetin tehdasalueella laskettiin kerrran olevan 36 lentopallokenttää, joilla pelattiin myös talvisin. Pasilan konepajalla Helsingissä pyöri vuonna 1949 oma sarjakin, johon osallistui 19 joukkuetta; Helvarin tehtailla pelattiin ruokatunnillakin jne. Esimerkkejä työpaikkalentopalloilun voimakkaasta esiinmarssista löytyy 1940 -loppua lähestyttäessä aina enemmän ja enemmän. 1940 -luvun loppupuoliskolla lentopalloilu toi lisäväriä myös vammaisurheiluun. Siuntion Suitialan invalidiyhteisön vapaa-ajan ja urheilun ohjaaja Risto Vilkka käynnisti lentopalloilun sotainvalidien keskuudessa. Suitialan invaliidit olivat päähän haavoittuneita, joiden vamman vaikeusaste oli huomattavan suuri.

Suomen Demokraattinen Nuorisoliitto perustettiin vuonna 1945, ja lentopallo pesiytyi järjestön toimintaan jo seuraavana vuonna, jolloin Terä-lehti julkaisi Ruotsin vastaavan liiton lähettämän, Urban Karlssonin kirjoittaman lentopalloartikkelin. Näin lajin harrastaminen Suomessa alkoi, ja lentopallo kuului jo 1940 -luvun lopulla liiton leireillä aina leiriohjelmaan. 1950 -luvun alusta lähtien liitto järjesti myös viralliset lentopallomestaruuskilpailut miesten, naisten ja pioneerien sarjoissa. Maa oli jaettu 16 piiriin, joiden parhaat pelasivat mestaruudesta.

Vuodesta 1950 lähtien tuli merkittäväksi kuntolentopalloilun järjestäjäksi myös Helsingin työpaikkaurheilujärjestö Urheilu – Propaganda - Idrott (UPI), jonka pyörittämät sarjat saivat heti suuren suosion. UPI:n peleissä firmajoukkueet oli jaettu eri luokkiin yhtiöitten työntekijöiden suuruuden mukaan. Toiminnan laajentuminen johti siihen, että vuonna 1952 UPI:iin valittiin ensimmäisen kerran oma lentopallojaostonsa.

 

Yhteenveto 1920 - 1940 -luvun toiminnasta

Edellä olevan tiedon perusteella voi hyvin sanoa, kuten Matin ja Tepon laulussakin, että kaiken takana on nainen (Gerda Alftan)! Heimer Virkkunen sai lajin juurrutettua Suomeen, mutta varsinaisen buumin lajille sai aikaan sota itäistä naapuriamme vastaan. Tässä kohdin Nils Fabrcius on ollut varsinainen primus motor! Hän on vaikuttanut sekä liiton perustamiseen että lajin käytännön jalkauttamiseen suomalaisten keskuuteen. Hänen toimintansa on ollut myös perustana Suomen Ladun toiminnalle, jolla lentopallo mobilisoitiin massojen harrastukseksi. Jostain kumman syystä Puolustusvoimien ja Suomen Sotilasurheiluliiton sivuilla ei sota-ajan lentopallosta puhuta mitään.

Sodassa leivottiin siis ensimmäiset suomalaiset mestarit. Mistään ei toistaiseksi ole löytynyt niiden sarjojen tuloksia. On myös mahdollista, ettei tilastoja edes tehty siinä pelossa, ettei vihollinen saisi salaista tietoa käsiinsä. Sodan päätyttyä lajia pyrittiin markkinoimaan kansalle. Tammikuun 26.-27. päivinä 1946 liitto järjesti Helsingin voimistelulaitoksella neuvottelu- ja opintopäivät, joiden yhteydessä pelattiin joitakin lentopallo-otteluja ja pidettiin lentopalloluento. 27.1. järjestettiin Tennispalatsissa näytösottelu Helsingin joukkueen ja Karhulan Katajaisten välillä Karhulan ollessa vastustajaansa paremman. Tällä näytösottelulla oli tarkoitus tehdä lehdistöpropagandaa, mutta lehdille lentopalloilu oli vielä sen verran outoa, että soraääniä lajin valoisalle tulevaisuudelle saatiin lehdistä lukea, esimerkiksi Suomen Urheilulehti 5/46 kirjoitti mm. näin:

”Lentopallo kuoli alkuunsa: Lentopallo esittäytyi ensimmäistä kertaa, mutta kuva jäi latteaksi, huonojen pelijoukkueiden tätä peliä esittäessä. Lentopallo-ottelu Karhula-Helsinki päättyi 6-4, 7-3. Ottelu oli outoa niin Helsingin pelaajille, kuin yleisöllekin, joka ei vielä ollut perillä sen säännöistä saatikka sitten sen teknillisistä hienouksista. Karhulassa on tätä peliä harrastettu jo jonkin aikaa ja yleensä armeijassa se on ollut suosittu. Lentopallosta ei varmaankaan koskaan tule muodostumaan mitään yleisöön menevää, sillä liikkuminen on minimaalinen, ja ns. ”torppaus” jää aivan kentän ulkopuoliseksi asiaksi. Helsingin joukkue oli aivan avuton johtuen siitä, että monetkin vasta ensimmäisiä kertoja olivat pelissä mukana.”

Suomen Ladun materiaalissa näkyy lentopallon osalta vahvasti termi propaganda. Se liittyy usein poliittiseen tai sotaprogandaan. Mitä sanalla tässä yhteydessä oikein tarkoitetaan, ei käy ilmi otsikoista, mutta tekstisisältöön tutustuessa asia kyllä aukeaa. Varmuuden vuoksi tarkistin termin Wikipediasta: "Propaganda on tietoa, jota levitetään tarkoituksena muokata kohteen mielipidettä. Propaganda saattaa olla valheellista tai tosipohjaista, mutta on usein yksipuolista ja saattaa valaista asiaa ainoastaan propagandan tuottajalle hyödyllisistä puolista". Lentopallon kohdalla kyse on käsittääkseni ollut lajin markkinoinnista suurelle kohderyhmälle eli tunnetuksi tekemiseksi ja sitä kautta kuntoliikunnan käynnistämiseksi.

Sodan jälkeen kaikesta oli pulaa, mutta se ei toimeliaita suomalaisia haitannut. Oheinen lainaus kuvaa hyvin sen aikaista menttaliteettiä: "Nyt on ehkä herännyt kysymys palloista. Oikeita nahkapalloja ei ole ollut, vaan on itse valmistettu pressukankaasta lentopallon kuoria ja seurojen kautta hankittu sisuskumeja."

 

Tilastoissa aukkoja

Vaikka Suurta Lentopalloteosta pidetäänkin lajin johtavana teoksena on siinä oleellisia puutteita. Aivan oikein ja yhteneväisenä mainitaan Suomen Kori- ja Lentopalloliiton ensimmäisestä liittomestaruudesta pelatun vuonna 1950. TUL:n osalta tilanne on toisin. Sen ensimmäisen liittomestaruuden pelivuodesta on vaihtelevia tietoja. Useissa kirjoituksissa esitetään vuosia 1950 ja 1951, mutta virallisessa mestaruustilastossa sellaisena esiintyy vuosi 1952. Tästäkin huolimatta Luolajan Kajastuksen webbisivuilla kerrotaan seuran voittaneen ensimmäisen TUL:n liittomestaruuden jo vuonna 1947! Tyrvään Kisa kuului vuoteen 1960 saakka TUL:ään ja siitä eteenpäin lähes kaksi vuosikymmentä TUK:hon, jossa saavutti erivärisiä liittomestaruusmitaleita. TUK:n tilastot puuttuvat Suuresta Lentopalloteoksesta tyystin! Heikki Jokelan muistokirjoituksessa mainitaan hänet valitun Suomen parhaaksi lentopallolijaksi vuonna 1962. Suuren Lentopalloteoksen mukaan kyseisenä vuotena valintaa ei tehty. Näiltä osin suomalaisessa lentopallohistoriassa on suuri aukko.

Oheinen lainaus kuvastaa esimerkkinä ristiriitaisista tiedoista: "Vuosi 1951 käänsi TUL:n kilpalentopalloilussa uuden lehden, kun liitto järjesti ensimmäisen kerran lentopalloilun mestaruuskilpailunsa, jotka tosin olivat ko. vuonna vielä epäviralliset. Alkukilpailuihin osallistui 60 joukkuetta ja loppukilpailuihin piirien parhaat joukkueet. Mestaruuskilpailut pidettiin Turussa 16.9. ”häviöstä pois” -järjestelmällä. Miesten loppuotteluun selvisivät Eiran Riento ja Tampereen Samoilijat, joista voittajaksi ponnisti Eira, erin 2-0. Vuonna 1952 kamppailtiin ensimmäistä kertaa virallisista TUL:n lentopallomestaruuksista. Mestaruussarjaan osallistui piirien alkusarjojen jälkeen 24 joukkuetta, jotka oli jaettu viiteen lohkoon (eteläinen, läntinen, itäinen, keskinen ja pohjoinen) matkakustannusten pienentämiseksi. Lohkoissa suoritettiin elokuun lopulla ”markkinat”, joiden voittajat pääsivät lopputurnaukseen."

 

Tilanne Tyrväällä 1940 -luvulla

Ensimmäinen olettamus: keikyäläisen työpaikkapalloilun taustalla saattaa myös olla Suomen Ladun rummutus lentopallon puolesta, kuten linkkien takana olevat oheiset dokumentit kertovat: Lentopallo massojen kunnonkohottajana, Massaurheilu -lehti 1948 ja Työpaikkaurheilu, Massaurheilu -lehti 1948. Toki on mahdollista ja kokolailla todennäköistä, että koulusta saatu lentopallokipinä on synnyttänyt sen, mistä historiikit kertovat.

Toinen olettamus: pohdiskeltuani Väinö Suvivuon osuutta lentopallon lanseerauksessa olen tullut sellaiseen tulokseen, että koska hän oli sodankäynyt mies (syntynyt 1917), oli hän törmännyt lentopalloon jo rintamalla. Tämän lisäksi opiskellessaan liikunnanopettajaksi, lentopallo oli osana opetusohjelmaa ja lentopalloa pelattiin voimisteluharjoitusten yhteydessä. On myös mahdollista, että Suvivuo olisi törmännyt Nils Fabriciukseen jossakin vaiheessa 40 -luvulla. Fabricius lähti Ruotsiin 1946, joten mahdollisuus tapaamiseen on ollut. Suvivuo omasi 110 metrin aitajuoksijana hyvän ponnistusvoiman ja räjähtävän nopeuden, joten lentopallo on ollut hänelle varmasti mieluisa laji. Nämä ovat eräitä mahdollisia perusteita lentopallosarjojen käynnistämiseen Tyrvään Yhteiskoulussa.

Vaikka keikyäläisissä historiikeissä kerrotaan lentopallon alkaneen yhteiskoulussa Lontoon Olympiakisojen (1948) jälkeen, uskon peliä pelatun Antero Suomisen kertomaan pohjautuen jo aiemmin. Sitä vahvistaa jo kertomukset rintamalta. On täysin mahdollista, että kirjoitetut säännöt tulivat käyttöön vasta syksyn 48 -jälkeen, mutta veikkaan peliä pelatun ennen sitä ”omilla säännöillä”. Oli niin tai näin, niin Tyrvään Yhteiskoulu on ensimmäinen suomalainen koulu, jossa lentopalloa on pelattu vuodesta 1947 alkaen säännöllisesti sarjamuotoisena ja vieläpä sisätiloissa - Tyrvää rules! Tästä ei muuten löydy mitään mainintaa nykyisen lukion lentopallolinjan esitteissä!

Kolmas olettamus: vaikka lentopalloa rintamalla pelattiin aina 15000 miehen voimin, ei ainakaan toistaiseksi ole näyttöä, että se olisi "muuttunut lihaksi" 40 -luvun Tyrväällä.

Neljäs olettamus: lentopallon tulo paikkakunnalle muuta kautta on hyvin mahdollinen vaihtoehto, koska Suomen Ladulla oli aktiivista toimintaa Tampereella. Tämän lisäksi sekä Tampereen että Porin palokuntaurheilu oli Suomen huippua jo 40 -luvun lopussa. Tuon ajan seurakunnassa tapahtuneesta urheilutoiminnasta ei ole käsitystä. Sinänsä ei olisi mitenkään mahdotonta, että Tampereen ja Porin väliä puksuttaneesta junasta olisi tipahdellut muutama lentopallo Tyrvään asemallekin - mitään konkreettista näyttö tästä ei kuitenkaan näytösottelu- tai sarjamuotoisena ole.

 

Tyrvään Yhteiskoulun mestarit 1949-1950

Tyrvään Yhteiskoulun mestarijoukkue vuodelta 1949-1950. Takana vasemmalta Pentti Rantanen, Timo Vaarnavuo ja Jukka Virtanen. Edessä vasemmalta Antti Yli-Paunu ja Antero Suominen.

 

Pääsin haastattelemaan koulun urheiluveteraaneja Alpo ja Ritva Uurtoa. Alpo kirjoitti ylioppilaaksi 1954, Ritva pääsi keskikoulusta 1951. Väinö "Väiski" Suvivuosta he kertoivat seuraavaa: "Väiski oli pitkä, fiksu ja esimerkillinen opettaja. Kun kuultiin hänen urheilutaustastaan, niin ajateltiin, että ei Vammalassa tämän jälkeen tehdäkään muuta, kuin juostaan aitoja - toisin kuitenkin kävi. Väiski oli herrasmies loppuun saakka, tunnille hän tuli pukupäällä ajan tavan mukaan. Kun sisäliikuntatunneilla oli saatu telineet paikoilleen, Väiski yleensä pyysi jotakin oppilaista näyttämään mallia. Hän oli myös tiukka, eikä hyväksynyt lorvimista. Urheilijana Väiski edusti ensin Voimaa, mutta siirtyi sitten Porin Tarmon riveihin".

"Koska koulussa oli vain yksi sali ja luokkia paljon, jouduttiin joka toinen viikko olemaan ulkoliikunnassa. Näissä tapauksissa hyödynnettiin Seuraintalon eli Seukun tiloja, jossa myös pelattiin lentopalloa. Verkkona taisi aluksi olla pelkkä naru. Väiski kävi auskultoimassa keväällä 1949, jolloin hän sijaisenaan toimi Suomen Ladun kouluttama urheiluneuvoja Reino Allan Hynninen. Hän peluutti myös lentopalloa. Tytöt pääsivät kosketuksiin lentopallon salojen kanssa Meri Markkanen-Latun opissa. Tosin siinä kävi paremmin niin, että Meri toi pallon kädessään Seukulle ja sanoi, että pelatkaa! Ei siitä hommasta tahtonut oikein mitään tulla, joten puolet tytöistä pyysi päästä lähtemään lenkille. Pojat pelasivat sarjaottelunsa koulun jälkeen vanhan puolen salissa, tytöille ei omaa sarjaa järjestetty."

 

1950 -luku

Uusi vuosikymmen muutti kaiken Nälkälänmäessä. Vuonna 1951 rakennettiin ensimmäinen lentopallokenttä, jonka ansiosta käynnistyi jo aiemmin on mainittu "lentopalloa pelattiin Nälkälänmäessä ihan joka paikassa ruokatuntisin ja päivän päätteeksi". Tätä kehitystä ovat taatusti edesauttaneet sekä Väinö Suvivuon Yhteiskoulussa käynnistämä lentopallon peluu että Suomen Ladun lanseeraama Propaganda -urheilu. Pelistä on käytetty ajansaatossa monenlaisia nimiä, kuten Wolleypallo ja Kaaripallo. Kiikassa se on tunnettu Pölöpallona ja Keikyällä Pöljänpallona.

Harjoituspaikoista mainitaan edesmenneen Hannu Reunasen muistiinpanoissa: "50 -luvulla treenattiin kesäisin ulkona Poronrannassa sekä Muistolan päiväkodin vieressä olevalla ulkokentällä ja talvisin Muistolan koulun salissa. Kisansaareen tehtiin myös ulkokenttä ja treeneihin kuljettiin veneillä." 

Tyrvään Kisa, Vammalan Palloseura ja FC-57 pelasivat ensimmäisen sarjankautensa maakuntasarjan Satakunnan lohkossa. Kisa voitti lohkon puhtaalla pelillä ja FC-57 tuli toiseksi yhdellä tappiolla. VaPSin lentopallo on varsinkin nuoremmalle polvelle tunnistamaton asia. VaPSin lentopallon puuhamiehenä toimi Unto Jumppanen. Yllättävää sinänsä, että syksyllä 1956 perustettu seura pelasi lentopalloa ennen, kuin se oli otellut sen paremmin jalkapallossa, kuin jääkiekossa, jotka sitten myöhemmin muodostuivat seuran pravuurilajeiksi. VaPS pelasi maakuntasarjassa kaudet 1957 ja 1958. Tämän jälkeen lentopalloa kyllä pelattiin harjoitusmielessä, mutta sarjatoiminta hiipui.

Jatkossa on muutamia sen aikaisesta paikallislehdestä kerättyjä lehtileikkeitä. Ne on kuvattu kännykkäkameralla. Kuvin laatu ei ole paras mahdollinen, mutta itse asia niistä kyllä selviää.

1957

Keikyän FC-57:n lisäksi Vammalassa lentopalloa pelasivat Tyrvään Kisa, Vammalan Palloseura ja Tyrvään Voima. Voima tosin ei osallistunut sarjatoimintaan, mutta sen jäsenistöstä sekä miehet että naiset harrastivat lajia. Kaikki seurat käyttivät talviharjoitteluun Keskuskoulua tai Keskuskansakoulua eli tutummin Muistolan koulua. Kesäaikaan harjoiteltiin Poronrannan kentällä, VaPS ja Kisa pitivät myös yhteisharjoituksia.

Sarjatoiminnan seuraaminen on pikkaisen haasteellista, sillä TUL:n ja SVUL:n seurat pelasivat yhteisiä sarjoja tasoilla maakuntasarja, Suomi-sarja ja SM-sarja. Nämä ottelut käytiin kesäaikaan. Tämän lisäksi TUL:llä oli liiton oma sarja, jota pelattiin vähän vuodesta riippuen sekä kesä- että talviaikoina. Tästä sarjasta on lehtileikkeissä useita mainintoja nimillä Suomi-sarja ja SM-sarja. Näitä sarjoja ei kuitenkaan pidä sekoittaa liittojen yhteisiin sarjoihin. Faktaa kuitenkin on, että TUL:n joukkueet ylipäätään olivat tuohon aikaan tasokkaampia, kuin SVUL:n vastaavat. Tämä näkyy jo pelkästään ensimmäisten vuosien Suomen mestaruuden voittaneiden joukkueiden nimissä, kuten esimerkiksi Porin Pyrintö ja Järvensivuin Isku Tampereelta. Näiden joukkueiden menestyksen perusta lepäsi mitä todennäköisimmin Palokuntalentopallossa.

Kannattaa huomioida Kisa - VaPS ottelussa palloseuran parhaana palkittu nro 4, Ilvesmäki. Kyseessähän on myöhemmin Vammalan Seudun Voiman peräsimessä vuosia toiminut Ilvesmäen Veikko. Hän oli myös mukana Vammalan Lentopallon eli VaLePan perustamispuuhissa .

Vuoden 1957 lehtileikkeitä löytyy tämän linkin takaa!

1958

Porin Pyrintö oli Suomen mestari vuodelta 1957, joukkueessa pelasi myös Suomen parhaaksi lentopalloilijaksi valittu Matti Lehtonen. Alasarjojen joukkueiden on nykyisin lähes mahdotonta päästä pelaamaan maan huippujoukkueita vastaan. Kisalle tämän mahdollisuuden avasi TUL:n sisäinen sarja. Seuran nuorille lupauksille tällainen mahdollisuus oli varmasti iso askel eteenpäin. VaPS jatkoi lentopalloa maakuntasarjassa, valmennukseen panostettiin kutsumalla Järvensivun Kisan Lehto koulutuskäynnille. Kiikan Pallo-Kerho lähti myös mukaan lentopalloympyröihin osallistumalla nuorten SM-sarjaan.

Vuoden 1958 lehtileikkeitä löytyy tämän linkin takaa!

1959

Karkun Karku käynnisti aktiivisen lentopallotoiminnan, jonka myötä pelattiin myös kylien mestaruudesta. Etelä-Satakunnan Ammattikoulu (Vammalan Ammattkoulu) jyräsi Satakunnan mestaruuden vakuuttavasti. Mestareiden kapellimestarina toimi nuorten maajoukkueessa pelannut Markku Seppälä. Seura-aktiiveja koulutettiin myös tuomarikursseilla.

Vuoden 1959 lehtileikkeitä löytyy tämän linkin takaa!

1960

Nykyään urheilijat panostavat pääosin lajikohtaisiin harjoituksiin, ennen pystyttiin tekemään toisin. Hyvänä esimerkkinä on Jokelan Heikin osallistumien Kisan edustajana hiihtokilpailuihin. Toki, 60/70 -luvun taitteessa Pieksämäen NMKY:n velho, Reino Kosonen, kunnostautui Savon mestarina 50 km hiihdossa. Kutilan Jukka muokkasi 1990 -luvulla Raision Loimun kesäharjoittelua siten, että pelaajilla oli viikko-ohjelmassaan yksi suunnistusharjoitus. Seppälän Torsti oli FC-57:n kantavia voimia ja myöhemmin myös Lentopalloliiton toiminnanjohtaja. Torsti menestyi myös hyvin yhdistetyssä.

"Parempaa lentopalloa ensi vuonna Vammalassa" otsikoitiin paikallislehdessä sen jälkeen, kun Kisa oli voittanut Suomi-Sarjan karsinnat. Voima panosti lentopalloiluun sen verran voimallisesti, että valmennusapua haettiin paikkakunnan ulkopuolelta. Saattaa olla niin, että kun VaPS:in lentopallo hiipui, niin Voima otti asiasta kopin ja jatkoi toimintaa. Sarjatoimintaan osallistumisesta ei kuitenkaan ole näyttöjä.

Vuoden 1960 lehtileikkeitä löytyy tämän linkin takaa!

1961

Kisa lähti mukaan TUL:n talvisarjaan, jossa pelasivat Kisan lisäksi Isojoenrannan Mahti, Porin Urheilu-Toverit ja Harjavallan Työväen Urheilijat. Myös Kisan nuoret olivat mukana myös TUL:n nuorten talvisarjassa. Harjoitusotteluissa kohdattiin ties monennenko kerran FC-57. Kisan voitti TUL:n talvisarjan lohkonsa ja pääsi jatkoon 19:sta parhaan joukkoon. Kisa eteni TUL:n talvisarjan jatkokarsintaan Mänttään, josaa vastaan tulivat Ykspihlajan Reima, Mäntän Valo ja Viialan Pyry. Viimeisessä TUL:n talvisarjan karsinnassa Kisa pieksi Turun Pyrkivän ja Käpylän Urheilijat päästen viimeiseen karsintaan TUL:n mestaruussarjapaikasta. Lopulta kävi niin, että Kisan nousi TUL:n SM sarjaan. Ilmeisesti sekä TUL että Suomen Kori- ja Lentopalloliitto pelasivat edelleen erillisiä talvisarjojaan nimellä "Liiton mestaruussarja", koska varsinaiset Lentopallokomitean järjestämät sarjat (Maakunta-, Suomi- ja Mestaruussarja) pelattiin aikavälillä kevät - syksy.

"Toukokuussa aloitettavan Suomi-sarjan otteluissa on Kisa sijoitettu länsilohkoon, jossa pelaavat seuraavat joukkueet: Turun Toverit, Turun Jyry, FC-57 (Äetsä), Pitäjänmäen Kisa (Helsinki), Käpylän Lentopallo (Helsinki), Tyrvään Kisa, Lauttapojat (Helsinki) ja Valkeakosken Kosken Pojat. Nämä vierailevat joukkueet takaavat, että kesän aikana tulemme näkemään täällä korkeatasoisempaa lentopalloa, kuin ennen." Ennen Suomisarjan alkua Kisa siirrettiin länsilohkon sijaan pelaamaan pohjoislohkoon, jossa olivat mukana Kisan lisäksi Pirkkalan Viri, Pirkkalan Pirkat, FC-57, Pispalan Tarmo, Oulun Tarmo, Tampereen Veikot ja Säynätsalon Riento.

Kisan puheenjohtaja Jaakko "Jaska" Hakanen palkittiin TUL:n kultaisella ansiomerkillä tunnustuksena "pitkäaikaisesta työstään työläisurheilun hyväksi". Ottelut FC-57:tä vastaan olivat tärkeitä ja mielenkiintoisia, minkä vuoksi tuomarit oli valittava huolella. Keikyäläisten tähti oli nuorten maajoukkueessa esiintynyt Markku Seppälä, tyrvääläisten vastaavana toimi miesten maajoukkueeseen noussut Jokelan Heikki

Suomi -sarjan ollessa puolivälissä alkoi käydä selväksi, että suurimmat voittajasuosikit olivat Kisa ja Pirkkalan Viri. Kisan miehistö heikentyi kesken sarjan, kun Välilän Pekka lähti Ruotsiin töihin. Suomisarjan edetessä kohden loppua Kisan esteenä lohkon voittamiseksi ja SM -sarjaan nousemiseksi oli enää Pirkkalan Viri. Kotiyleisön tukea ratkaisevaan kamppailuun toivottiin, koska se on "osoittautunut auttavat arvaamattoman paljon tiukoissa paikoissa".

Lopulta päädyttiin tilanteeseen, jossa Muistolan alakoulun kentällä pelattu ottelu Kisan ja Pirkkalan Virin välillä ratkaisi lohkovoittajan ja Mestaruussarjaan nousijan. Ottelu päättyi Virille 3-2 viimeisen erän päätyttyä 15-10. Ottelu arvioitiin kauden parhaaksi Vammalassa käydyksi otteluksi. Pelin jälkeen spekuloitiin lähinnä nokialaisen tuomarin Kimmo Mäkelän otteita. Jonkun katsojan mielestä hän ei oikein pysynyt "pelissä mukana" - ilmeisesti toisenlaisiakin näkemyksiä esitettiin! Tuomarointiin liittyi myös avoin kysymys otteluun alunperin määrättyjen harjavaltalaisten tuomareiden poisjäänti syytä ilmoittamatta. Toisaalta, olisiko Välilän Pekan mukana olo auttanut Kisaa voittoon?

Jokelan Heikki ehti mukaan myös Kisan yleisurheilumestaruuskilpailuihin pyyhkäisten satasen käsiajanotolla aikaan 11,7. Pituudessa syntyi tulos 616 ja kuulassa 10,72. Heikki matkasi TUL:n liittojoukkueen kanssa Keski-Eurooppaan. Ammattikoulun uuden voimistelusalin rakentaminen käynnistyi, se tulisi olemaan Kisan seuraavan nousun alttarina.

Lentopalloilun piiriottelu Satakunta-Häme pelattiin Kiikan-Keikyän yhteiskoulun upouudessa juhlasalissa. Myös urheilulautakunta tarjosi lentopalloa nuorison harrastettavaksi. Lentopalloillat Poronrannassa ja Haaranmäessä käynnistettiin.

Kisan tytöt aloittivat Suomen mestaruusmitalien jahtaamisen kohtaamalla Kuopion NMKY:n sekä Koiton Riennon Muistolan alakoulun kentällä. Tyttöjen joukkue päätyi lopulta neljänneksi, he jäivät pronssista harmittavan yhden voiton päähän.

FC-57:n nuorten joukkue voitti Pirkkalan Virin nuorten SM-sarjassa.  Nuorten SM -sarjan viimeinen ottelukierros käytiin Muistolan alakoulun kentällä. FC-57 voitti mestaruuden puhtaalla pelillä. Keikyäläiset olivat nyt dominoineet nuorten sarjoja viimeiset kolme vuotta. Edellinen tappio heille oli tullut 14.8.1958, jolloin vastassa oli ollut Tyrvään Kisa. Lopulta Kisa jäi sarjassa niukasti neljänneksi. Kisan nuoret esiintyivät kokoonpanolla E. Ojanen, T. Viander, S. Mäkelä, S. Rantanen, R. Tuomisto, T. Laitinen ja M. Järvensivu.

Syksyllä 1961 järjestettiin Helsingissä ottelu FC-57:n "voittamattomat nuoret" vastaan Muun-Suomen joukkue. Ennakkoon ounasteltiin kyseisestä pelipäivästä tulevan "musta päivä" keikyäläisille. Lopulta keikyän pojat voittivat Muun-Suomen erin 3-2, viimeisen erän pisteiden ollessa 16-14.

Kisan 17 -vuotiaat voittivat ystävyysottelussa FC-57:än 3-2. 17 -vuotiaiden piiriotteluun Varsinais-Suomi - Satakunta valittiin Kisan joukkue edustamaan Satakuntaa. Joukkueessa pelasivat S. Rantanen, T. Mäkelä, S. Mäkelä, R. Siro, S. Kimpanpää, R. Tuomisto ja R. Koivumäki. Satakunta eli siis Kisan joukkue voitti ottelun puhtaasti 3-0.

Vuoden 1961 lehtileikkeitä löytyy tämän linkin takaa!

1962

Kiikoisten Kirma käynnisti panostuksen tyttölentopalloon. Kisa kohtasi historiansa ensimmäisessä TUL:n mestaruussarjan ottelussa Valkeakosken Koskenpojat. Ottelu pelattiin Keskuskoulun eli Muistolan koulun salissa. Jokelan Heikki valittiin Vammalan kauppalan parhaaksi urheilijaksi 1961. Valinnan vaakakupissa painoi hänen monipuolisuus urheilijana. Kisan lentopallojaostossa hääräsivät A. Määttänen, K. Ojanen, E. Ojanen, V. Kimpanpää ja J. Hakanen. Tuomisen Matti toimi myös tuomarina TUL:n mestaruussarjassa.

Kisan pelit TUL:n mestaruussarjassa alkoivat voitolla, jatkossa kone yskikin sitten pahemman kerran. Kisa kohtasi edellissyksynä Mestaruussarjakarsinnassa kirvelevän 2-3 tappion tuottaneen Pirkkalan Virin ”moraalisessa” uusinnassa. Kisan toinen voitto tuli sarjajumboksi jääneestä Turun Jyrystä. TUL:n mestaruussarja oli ns. talvisarja, joka pelattiin loppuun ennen kesäsarjojen käynnistymistä. SVUL:llä oli vastaava sarja, joka tunnettiin nimellä Suomen Lentopalloliiton mestaruussarja.

TUL:n mestaruussarjan jälkeen oli Tyrvään Sanomissa pitkä kirjoitus, jossa ruodittiin Kisan esitystä. Jonkinlaista ongelmaa oli ilmassa, koska erästä pelaajaa arvosteltiin seuraavasti: ”Mm. yks sen pelaajista katsoi arvolleen sopivaksi pelata vain liitto- ja maaotteluissa”. ”TUL-lehti kirjoitti tämän sarjan päätyttyä mm. Kisan joukkueesta näin. Tyrvään Kisa: Nuorekas ja yritteliäs joukkue, jolle lankeaa epävirallinen sarjaennätys, sikäli että joukkue tekee vastustajan pisteistä melkoisen osan. Intomielistä nuorekasta yritystä siis, joka muuttunee kokemuksen kasvaessa viisaudeksi.”

Tyrvään Yhteiskoulun 1949-50 lentopallomestari, Jukka Virtanen, valittiin FC-57 puheenjohtajaksi sekä edustajaksi SVUL:n Satakunnan piirin kokouksiin.

Kisan tytöt ylsivät hopealle TUL:n mestaruussarjassa joukkueella: Pirkko Salonen, Paula Kimpanpää, Silja Järvensivu, Irma Välimaa, Pirkko Ojanen, Anja Ojanen ja Pirkko Halonen. Tämä enteili hyvää kesällä odottavaa Suomen mestaruussarjaa ajatellen.

Kisan maastojuoksuissa järjestettiin lentopalloilijoille oma sarja. Katseet suunnattiin tulevaisuuteen käynnistämällä 8-13 vuotiaiden nappulasarja. Suomi-sarja käynnistyi ottelulla Kalevan Lentopalloa vastaan.

Suur-Tyrvään vaikutus Lentopalloliiton toimintaan voidaan katsoa alkaneeksi Torsti Seppälän valinnasta liiton ensimmäiseksi päätoimiseksi toiminnanjohtajaksi. Torsti valittiin tehtävään suoraan koulunpenkiltä. Valinnassa häntä avittivat oma aktiivinen lajin kilpailu-, valmennustausta sekä lopputyönä tehty tutkielma ”Suomalainen lentopallon harjoittelu”. Satakuntalaiset tuntevat hänet parhaiten mäenlaskijana. Torstin kurssikaverina oli Kiikan Pallo-Kerhon tähti, Veijo Hakala.

Tyrvään Kisan, kaikki kaikessa, Hakasen Jaska juhli pyöreitä. Hän oli ehtinyt olla seuran ruorissa jo kymmenisen vuotta. Lentopalloinnostus oli noussut niin kovaksi, että kauppala järjesti pelimahdollisuudet nuorisolle sekä Mantsun että Haaranmäen kentillä.

Jokelan Heikki pelasi kauden aikana useita liitto- ja maaotteluita, mutta harvakseen Kisan riveissä. Mukaan mahtuivat Maailman Mestaruuskilpailut sekä Pohjoismaiden Mestaruuden voitto. Kauden päätteeksi hänet valittiin Suomen parhaaksi lentopalloilijaksi. Tätä hänen muistokirjoituksessaan olevaa meriittiä ei löydy lentopallon virallisista tilastoista.

FC-57 A-nuoret voittivat Lentopalloliiton mestaruuden joukkueella: Timo Jokinen, Timo Kouhi, Pertti Kouhi, Pertti Salminen, Yrjö Tenkula, Teuvo Karppi ja Juhani Haila. Virallisista tilastoista ei löydy nuorten Suomen mestaria vuodelle 1962, Lentopalloliiton ja TUL:n liiton mestarit kylläkin.

Nappulasarja käynnistyi lopulta marraskuun viidentenä. Kisa käynnisti TUL:n B-sarjan kauden 1963 ottelut kohtaamalla Kuljun Jyryn. Seuraavat ottelut odottivatkin tulevan vuoden alussa Kiikassa.

Vuoden 1962 lehtileikkeitä löytyy tämän linkin takaa!

1963

Ranskalainen visiitti TUL:n mestaruussarjassa toi Kisalle uusia vastustajia B-sarjassa, kuten esimerkiksi Takahuhdin Taisto. Lentopallo harrasteena oli kovassa nousussa. Vuoden 1963 sarjoihin ilmoittautui tuplasti enemmän joukkueita, kuin edellisvuonna.

Kisan vuosikokouksen selostuksesta löytyy teksti: ”Keskusteltiin seuran suhtautumisesta urheilun keskusjärjestöihin. Asiallisen keskustelun jälkeen päätettiin erota Työväen Urheiluliitosta (TUL) ja liittyä Työväen Urheiluseurojen Keskusliittoon (TUK)”. Voimistelu ja Urheiluseuran Tyrvään Kisa oli kuulunut perustamisestaan (1920) alkaen TUL:ään. Mielenkiintoista olisikin tietää, mitkä tekijät vaikuttivat seuran tekemään päätökseen? Toisaalta tiedetään samoihin aikoihin perustetun Vammalan Veikot, joka liittyi TUL:ään. Vastaus kysymykseen saattaisi löytyä tutkimalla 60 -luvun alun ulkomaista ja kotimaista poliittista kehitystä. Ehkäpä hivenen raflaavasti voidaan sanoa Sikojenlahden maihinnousulla, Berliinin muurin rakentamisella ja Noottikriisillä olleen omat vaikutuksensa tapahtuneeseen. 

Kalevi Ojanen nousi seuran varapuheenjohtajaksi. Kirjeenvaihtajan, sanomalehtisihteerin ja urheilupöytäkirjanpitäjän vakansseja hoiteli puheenjohtajan nuijan heiluttamisen ohella Hakasen Jaska. Satakunnan piirin toiminnanohjaaja R. Kari piipahti seuran vieraana.

Lentopalloilijat osallistuivat myös maastojuoksukilpailuihin. Nuorten sarjoista silmään pistää Jassi Paunuvuori ja Tane Rehakka, jotka molemmat nousivat otsikoihin vuosikymmenen lopulla. Harjoituksissa käännettiin uusi lehti siirtymällä Ammattikoulun kentälle.

Tyrvään Kisa pelasi Suomisarjan länsilohkossa, jossa olivat mukana FC-57, Idänpään Toive, Kalevan Lentopallo, Keravan Toverit, Koiviston Isku, Oulun Tarmo ja Pirkkalan Pirkat. Lopulta Kisa säilytti sarjapaikkansa uusintaottelussa Pirkkalan Pirkkoja vastaan. Kisan tytöt ylsivät Suomen mestaruusfinaaliin, jossa vastaan asettui siihen saakka lyömättömänä pysynyt Koiton Riento Helsingistä. Ottelulle antoi lisäväriä myös se, että kyseessä oli ensimmäinen palloilun loppuottelu Vammalassa. Ottelu pelattiin Muistolan koulun kentällä ja paikalle oli saapunut Lentopalloliiton toiminnanjohtaja Torsti Seppälä.

Keikyäläinen lentopallo jyräsi suotuisten tähtien alla. FC-57 pokkasi nuorissa vaihteeksi SM –hopeaa. Varsinainen jymypaukku tuli syksyllä, kun seuran miehet nousivat mestaruussarjaan lyömällä VG-62:den vieraissa tylyin numeroin 3-0. Tästä käynnistyi ajanjakso, jolloin keikyäläiset olivat Suur-Tyrvään eittämättömiä lentopallokurkoja.

Rantaperkiön Iskuun siirtynyt Jokelan Heikki pokkasi SM kultaa seuran riveissä. Heikistä tuli näin ensimmäinen miesten Suomen Mestaruuden voittanut tyrvääläislähtöinen peluri.

Vuoden 1963 lehtileikkeitä löytyy tämän linkin takaa!

 

Tämän hetken tietojen mukaan lentopallon rantautuminen Suomeen ja Tyrväälle on tapahtunut ajallisesti seuraavasti:

1923: Gerda Alftan tutustui lentopalloon Virossa
1927: Lentopalloa Käkisalmen kristillisessä koulupoikakokouksessa, josta jalkautui Helsingin Mustasaareen
1938, Suomen Kori- ja Lentopalloliitto perustettiin
1940-44: Lentopalloa pelattiin rintamalla
1944-46: Lentopallo mukaan palokuntaurheiluuun
1946: Näytösotteluja Helsingissä ja Turussa
1947: Suvivuo käynnisti lentopallon Tyrvään Yhteiskoulussa, lentopalloa pelattiin vanhan osan juhlasalissa ja Seukulla
1948: Suomen Latu lanseerasi lentopallon propaganda -urheiluna
1949: Lentopallo valtasi Keikyän
1951: Lentopallo käynnistyi Tyrvään Nälkälänmäessä
1954: Vammalan puulaakisarjat käyntiin
1957: Miesten ja nuorten koko Suomea kattavat sarjat käyntiin (sarjatasot: maakunta-, Suomi- ja SM-sarja)
1957: Maakuntasarjassa pelasivat Kisa, FC-57 ja VaPS
1958: Maakuntasarjassa pelasivat Kisa, FC-57 ja VaPS, nuorten SM -sarjassa pelasi lisäksi Kiikan Pallo-Kerho
1959: Markku Seppälä ensimmäisenä keikyäläisenä nuorten maajoukkueeseen
1960: Heikki Jokela ensimmäisenä tyrvääläisenä miesten maajoukkueeseen
1960: Kisa nousi Suomisarjaan
1961: Kisa yhden erävoiton päässä suorasta noususta SM -sarjaan
1961: FC-57 nuoret dominoineet kolme vuotta voittamattomina Suomessa
1961: FC-57 nuoret voittivat Muun-Suomen joukkueen 3-2
1961: Heikki Jokela maajoukkueessa
1962: Heikki Jokela valittiin Suomen parhaaksi lentopalloilijaksi
1963: FC-57 nousi Suomen mestaruussarjaan
1963: Heikki Jokela voitti Suomen Mestaruuden Rantaperkiön Iskun riveissä
1964: FC-57 ensimmäinen kausi SM-sarjassa 
1966: Seppo Kimpanpää ensimmäisenä tyrvääläisenä nuorten maajoukkueeseen
1967: Kisa karsi ensimmäisen kerran noususta SM-sarjaan
1969-70: FC-57 toinen kausi SM sarjassa
1970: Kisa nousi SM-sarjaan (loppu onkin elävää legendaa)

1978: VaLePa perustetaan

 

VaLePan webbisivuilla kerrotaan sen perustamisesta seuraavaa: "Seuran perustaminen tapahtui sen jälkeen, kun oli käynyt selväksi yksi tärkeä asia: joukkueen kokenut ja arvostettu pelaaja Seppo Kimpanpää yritti pikaratkaisulla löytää pelaajilleen uuden kodin, mutta tuolloin vuonna 1978 Vammalan Palloseuralle tehty tarjous ei johtanut tulokseen. Viesti oli selvä: pelaajien mukana VaPSiin olisi tullut sarjapaikkakin. VaPSin silloinen johtokaksikko, puheenjohtaja Keijo Korpela ja sihteeri Jussi Lehtinen, epäröivät ja niin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi uuden seuran perustaminen. Itsenäisyyspäivänä 1978 perustettiin Vammalan Lentopallo, paikka oli KOP:n pankkikonttorin kokoustila ja paikalla pelaajat ja ensimmäiset seuran jäsenet."

Kun historia toi julkisuuteen tiedon VaPSin yhteyksistä lentopalloon, tiedustelin Kimpanpään Säviltä, että oliko asia hänelle ennestään tuttu? Sävi kertoi, että muista lapsuudestaan tällaista, eikä Ilvesmäen Veikkokaan huomannut asiasta tuossa yhteydessä sanoa mitään! Voidaan kai kuitenkin sanoa ympyrän sulkeutuneen tuossa tilanteessa. Nykypäivänä voisi myös sanoa VaLePan olevan VaPS lentopallojaosto. No, tästä moni on varmaan eri mieltä, mutta historiaa on kuitenkin vaikea muuttaa toisenlaiseksi!

 

Työpaikkalentopalloa Nälkälänmäessa

Puusepät pelaamassa.

 

 

Pelit senkun jatkuu...

Lautatapulit on siirretty pelikentän tieltä Haaviston Emmin komean talon pellolle. Sanovat sen näköistä nykyään niityksi.

 

 

Välitilinpäätös

Lentopallon tyrvääläistaustojen selvityksessä on päästy taas jonkinasteinen loikka eteenpäin. Onko kaikki tarvittava jo selvitetty vai ei - vaikea sanoa! Yhteiskoulun pelaajaveteraaneilta on saatu täydentävää lisätietoa menneisiin vuosiin. Erityyppistä materiaalia on kertynyt jo nyt enemmän, kuin omiksi tarpeiksi ja katsotaan jatkossa mitä sille tehdään ja/tai miten ja missä muodossa se voitaisiin julkaista.

Kaikille asiasta kiinnostuneille suosittelen lämpimästi tutustumista Urheiluarkiston ihmeelliseen maailmaan!

 

 

Muistolan kansakoulussa 1964

 

Lähteet:

http://fi.wikipedia.org
http://suomenlatu.fi
http://www.lentopalloliitto.fi
http://www.luolajankajastus.info/
http://www.urheilumuseo.fi/Default.aspx?tabid=2220 
Hannu Reunasen muistiinpanot
Jorma ”Nakke” Tervamäen arkistot
Antero Suominen
Erkki Tuomisen kuva-arkisto
Suuri Lentopalloteos II, 1988
Alpo ja Ritva Uurto

Suomen Ladun julkaiseman Massaurheilu -lehden vuosien 1948 ja 1949 artikkeleista löytyy ainakin seuraavanlaisia artikkeleita, jotka ovat eräinä Suuren Lentopalloteoksen lähdemateriaaleina:

Lentopallo massojen kunnonkohottajana, Massaurheilu -lehti 1948
Työpaikkaurheilu, Massaurheilu -lehti 1948
Lentopalloartikkeli, Massaurheilu -lehti 3/1949
Lentopalloa maakunnassa, Massaurheilu -lehti 4/1949
Lentopallo on myös syksyn peli, Massaurheilu -lehti 5-6/1949

 

Kisan miehet 50 -luvun lopulla!

Uuden palloiluhallin nimiasian tiimoilta taisin sanoa alueella asuneen Kimpanpään Sepon ja Paulin. Sen verran täytyy korjata, että kyllähän siellä asuivat myös Veli ja Paula. Veli on kuvassa kolmas vasemmalta. Kisan miehet harjoituksissa, vasemmalta: tuntematon peluri, Asko Määttänen, Veli Kimpanpää, Matti Tuominen, Pekka Välilä, Kalevi Ojanen, Heikki Jokela ja Erkki Ojanen.

 

Kisan naiset 60 -luvun alussa

Kisan naiset poseeraavat. Kimpanpään Paula on edessä keskellä numero 5. Takaa vasemmalta: Irma Välimaa (nykyisin Formisto), Anja Ojanen, Pirkko Ojanen, Pirkko Halonen (nykyisin Välilä). Edessä vasemmalta: Pirkko Salonen (nykyisin Mäkelä), Paula Kimpanpää (nykyisin Mattila) ja Silja Järvensivu.

 

Kisan miehet SM -sarjan karsinnassa Lauritsalassa 1967. Takana vasemmalta Pauli Kimpanpää, Juha Määttänen, Veijo Lyytikäinen, Seppo Kimpanpää, Pekka Poussa, Raimo Lahtinen. Edessä vasemmalta: valmentaja Feliks Leppänen, Teuvo Rantanen, Seppo Rantanen ja Lasse Ryyppä.

 

Kisa SM sarjaan 1970

Kisa avasi historiansa ensimmäisen SM -sarjakauden oheisella ryhmällä. Edestä taakse: Lasse Ryyppä, Seppo Rantanen, Markku Raittila, Kari Touronen, Jussi Kallio, Teuvo Rantanen, Arto Mäkinen, Pauli Kimpanpää, Pauli Forsblom, Seppo Kimpanpää, Veijo Lyytikäinen ja valmentaja Jorma Tervamäki.

 

Paluu Pääsivulle