Kauniaisista kotoisin oleva OK77 suunnistusseura
järjesti mahdollisuuden kokeilla suunnistustaitoja vuoden 1958 kartalla tämän päivän maastossa. Maastosta oli tehty myös uusi ja päivitetty kartta, jolla sai myös suunnistaa, mutta tuo vanha, dinossaurusten aikainen, veti enemmän puoleensa.
OK77 järjesti tapahtuman sen vuoksi, että ensimmäisestä Suomessa järjestetystä suunnistustapahtumasta tuli täyteen 90 -vuotta. Kyseisen seuran kantaemo oli sen järjestäjä. Kilpailijoita informoitiin etukäteen, että ensimmäisessä kilpailussa oli miesten sarjassa ollut kaksi rastia ja nuorten sarjassa yksi rasti. Nyt järjestetyissä "Classic -sarjoissa" oli vaihtoehtoina 3,5 km ja 6 km. Päädyin pelaamaan varman päälle ja valitsin lyhyemmän. Kyse oli riskien minimoinnista, sillä jos vanhalta kartalta "putoaa", aikaa saattaa palaa melkoisesti.
Vaikka kyse olikin 55 vuotta vanhasta kartasta, oli käytössäni tietenkin 2000 -luvun Emit -leimantallennuskortti sekä yllätys, yllätys, elämäni ensimmäistä kertaa GPS -paikannuslaite. GPS:n käyttöidea lähti siitä, että näkee jälkeenpäin, missä todella kulki varsinkin, jos sattuisi pummaamaan kunnolla. No, kilpailukeskuksesta oli ensin kahden kilometrin hölkkämatka lähtöön. Tässä tuli mukavan lämmin plus 11 C:n ulkoilmassa. Tarkoitukseni oli vetää varmanpäälle suunnassa, koska a) maastotuntemusta ei ollut ja b) olisi täysin lottoa, mitä maastossa on tänä päivänä versus 55 vuotta sitten. Ykkösvälillä lähdin tavoittelemaan avokallioita ja niiden notkossa olevaa rastia. Koitin pitää suuntaa vanhalla menetelmällä ja onnistuinkin hyvin sillä, kun tulin ensimmäiseen paikkaa, joka voisi olla rastin läheisyydessä, näin sen 30 metriä oikealla. Yllätyksekseni rastilippu ei ollutkaan tämän päivän moderni versio, vaan vanhan ajan kangaslippu - hienoa!
Kakkoselle tarkoitukseni oli mennä järven kautta rastivälin puolivälissä olevalle ojalle (arvelin sen olevan olemassa tänäkin päivänä), josta sitten suon yli mäkeä kohden. Lähdin kampeamaan oikealle järveä kohden, mutta eikös perhana siellä ollutkin kesämökki ja ei toisten pihaan saa mennä. Sitten olikin pakko jatkaa järven suuntaisesti. Yht'äkkiä jalkojen alle tulikin polku, jonka suunnasta päättelin sen olevan vanhallakin kartalla. Sitä sitten eteenpäin - oja tuli vastaan - yli vaan ja mäkeen, mäen jälkeen yritin nähdä vasemmalla nenän, mutten nähnyt. Mutta, koska suo oli edessä ja suunta piti, jatkoin eteenpäin. Eikös sieltä tullutkin iso jyrkänne vastaan suon laidassa ja oikealla ylhäällä paistoi avokalliokumpare, jonka päällä arvelin rastin olevan. Eikun, könyämään ja sieltähän se rasti löytyi! Puolet rasteista oli selätetty!
Kolmosväli näytti hankalalta. Alussa kaksi kolmasosaa oli metsää, jossa ei ollut mitään kiintopisteitä. Sen jälkeen tuli suo, välissä pieni kannas ja avokalliokumpare, sen jälkeen taas suo ja sieltä pitäisi rasti löytyä avokalliokumpareelta. Mitenkähän käy? No, taas suunta lasiin ja yritystä eteenpäin. Aloin jo kerran epäröimään, kun tuli suo vastaan, mutta mielestäni se oli liian aikaisin - eteenpäin! Sitten näin edessä suolla avokalliokumpareen ja sen takana oikealla isomman. Pakko oli mennä tälle ensimmäiselle katsomaan, jos rasti olisi siellä? Ei ollut ja taas sata metriä etuviistoon oikealle, jos kolmonen löytyikin.
Nelosväli näytti pahalta. Luokkaa kilsan väli, alussa suota, välissä oja (joka voisi olla olemassa tänäänkin) ja sen jälkeen vielä puoli kilsaa pelkkää metsää ehkä polku välissä ja rasti avokallion päällä korkealla mäellä. Pidin pienen strategisen tuumaustauon (gps -viivassa näkyy punainen väri, kun suunnistaja on paikallaan). Tuloksena oli nerokas suunnitelma painaa suoraan suunnalla ojalle saakka ja jos se löytyy, sitten seuraan sitä nelosen vasemmalla puolella olevalle pellolle, jonka rastin pohjoispuolesta kulmasta ottaisin uuden suunnan neloselle. Matkaan! Oja tuli vastaan, sen ylitys oli viitoitettu järjestäjien toimesta kulkemaan pitkospuita pitkin sen yli. Sitten vasemmalle ojan suuntaisesti - kaikki meni hyvin! Lähestyin pellon länsipäätä, yht'äkkiä ylitin polun, jonka arvelin näkeväni kartastakin ja sitten eteenpäin. Ei näkynyt peltoa, vaan tuli talo näkyviin. Näin kyltin, jossa luki "täällä vartioin minä" ja kuvassa oli vasikan kokoinen ja mieluummin ilkeännäköinen karvaturilas. Eteenpäin lievästi oikealle, mutta mitä mitä, ei minkään sortin peltoa edessä! Olin seurannut ojaa ja jatkoin sen seuraamista edelleen, kunnes tulin ojien risteykseen. Haukoin hetken henkeä ja vertasin ojien suuntaa kompassiin. Päättelin, että minun täytyy olla kahden ojan risteyksessä pellonreunassa, jota ei ollut olemassakaan - enää. Siitä uusi suunta neloselle ja eteenpäin! Mietin, että mitenkähän tässä nyt käy? Suota oli kuitenkin edessä, kuten piti, ja hetken päästä tuli mäki ja käyrää vastaan - oikeassa ollaan, päättelin. Siitä sitten kohden mäen korkeinta kohtaa ja sieltähän se oma rasti löytyi! Mielen valtasi hetkellisesti voittajan fiilis!
Maaliin piti olla matkaa 850 metriä, näin oli ohjeissa sanottu, ja siellä piti leimata jollain muulla rastilla, kuin muiden sarjojen viimeisellä rastilla. Arvelin tämän tarkoittavan maaliviivalla olevaa ns. maalileimasinta. Tämäkin väli näytti hankalalta. Puolessa välissä voisi olla hyvällä säkällä polku, mutta jos maalialueelle tulee huonosti, voi pyyhältää oikealta ohi. Taas suunta lasiin ja matkaan. Polku tuli vastaan, arvelin olevani puolivälissä, mutta hetken päästä tulikin toinen polku - mitä, mitä pohdiskelin! Sitten näin vasemmalla kuntoilupaikan ja sen takana etelän suuntaan menevän tien. Huomasin myös tien reunassa olevan viitoituksen ja äkkäsin, että tuota pitkin mentiin lähtöön. Mielen putkahti kuningasajatus - sitä kautta maaliin! Eikun, eteenpäin! Tulin maalialueelle ja aloin ihmettelemään, että missä se maali on, kun viitoitusta oli sinne sun tänne. Kysyin joltakin juostessa, että missä maali on ja kädet näyttivät oikealle (tulin siis takakautta maaliin). No, missähän se Classic-sarjojen viimeinen leimasin on? Edessä siinsi maalilinja, järjestäjät leimasimien keskellä. Oikealla oli useampi, vasemmalla yksi tolpassa, jonka alla leimasin oli, luki "Finish". Siihen kiinni ja leima korttiin, kunnes kysyin järjestäjiltä, että missä on leimantarkistus? Kaveri sanoi, että "hei ei se ole maalileimasin, vaan ne ovat tuossa oikealla". No, säntäsin sinne ja leimasin - sitten leimantarkistukseen. Olin ensimmäinen maaliintulija, joita ei vielä oltu osattu odottaa. Emit lukijaan ja kaveri katseli putkea. Loppuaika 17 sekuntia! Mitä pirua? Hetken keskustelun jälkeen osoittautui, että vasemmanpuoleinen leimasin olikin Emit -kortin tietojen nollausleimasin ja rastitietoni olivat hävinneet! Voi, ketun, ketun kettu! Sori, totesivat kaverit ja sanoivat, että peitetään tuo leimasin, ettei tule toista samanlaista kämmiä.
"Kauden paras suoritus" ja suksee valui, kuin vesi hanhen selästä, oli ensimmäinen ajatus. Sitten muistin, että olihan minulla gps-laite ranteessa. Pysäytin ajanoton. Jospa tästä näkisi kotona jotakin: reitin tai aikaa, tai molemmat! Siitä sitten kuivaa päälle ja kotia kohden, jossa jälkikasvu taikoi ihmelaitteen sisältä sekä suunnistamani reitin ja matkaan käytetyn ajan (40.10). Sain maalissa mukaani alueen uuden kartan, jolle jälkikasvu sijoitti myös gps-käyräni (esimerkkipala nelosrastin läheisyydestä alempana). Lähetin nämä sitten evidenssinä kilpailun järjestäjille ja kuinka ollakaan, kilpailun jyry päätyi hyväksymään suoritukseni ja arvioi gps -järjestelmän antaman ajan olevan kelvollinen - nyt pystyin nukkumaan yöni kunnolla.
Yllä olevassa 1958 vuoden kartassa näkyy rastit ja kulkemani reitti. Punainen väri on pysähdys ja tumman vihreä (kovaa) vauhdikasta menoa.
Yllä olevasta uudesta kartasta (nelosrastin ympäristö) näkee, miksi olin pulassa pellon reunassa? No tietenkin siksi, että mitään peltoa ei enää ollut olemassa, vaan alueella oli omakotitaloja! Onneksi pellon ja suon välinen oja oli olemassa ja siitä pystyin pienen epäröinnin jälkeen päättelemään olinpaikkani.
Mukava reissu kaiken kaikkiaan, vielä kun tuloskin lopuksi saatiin kasaan ja paras gps -käyräni ikinä! Niin siksi, että tämä oli historian ensimmäinen. Ei sen puoleen, yllättävän hyvin matka taittui vanhalla kartalla. Pitänee varmaan jatkossa siirtyä suunnistamaan vain näillä vanhoilla - erikoistua nääs!
Mitäs tästä Tyrvääälle? Kaikki muistaa, tai ainakin melkein kaikki, että Harri Rantala voitti ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana tyrvääläisenä miesten -sarjan päivä- ja yösuunnistuksen henkilökohtaiset Suomen mestaruudet syksyllä 1957. Näiden ansiosta hänet valittiin Suomen maajoukkueeseen 1958. Eli Harri veteli kuvan mukaisella kartalla aivan kurkona! Vaununperällä suunnistettiin Jukolan viesti 1959. Sillä kartalla voisivat Suunta-Sepot järjestää ensi vuonna vastaavanlaisen Classic-kisan, vaikkapa Tyrvis-rastien yhteydessä. Tapahtuma voitaisiin nimetä esimerkiksi, paikallisen suunnistussuuruuden, Kasken Pekan, 55 -vuotisjuhlasuunnistukseksi.