Juoksen lumiaitojen muodostamaa kujaa kohti kartanjakopaikkaa. Alkuverryttely jäi lyhyeksi. Ilma on kuin morsian, melkein kuin 43 vuotta sitten. Karttamies ojentaa kartan hymyillen ja vanhasta tottumuksesta, aivan kuten hän teki vuonna 1959.
Onnentoivotukset saattelevat minut matkaan kohti K-paikkaa. 400 m riittää hien pintaan saattamiseen. Valitsen reitikseni ykköselle hieman oikealta kiertävän vaihtoehdon. Turvaudun polkuun ja saavun vanhalle pellolle. Kartta pitää kohtalaisesti paikkansa tai ainakin siitä pystyy tulkitsemaan jotain. Hakkuu on uusi, juoksen hyvillä mielin ajouria seuraillen ja saan pian alleni metsäautotien. Kartasta tietä on turha etsiä, tien suunta sopii minulle ja osaan kääntyä risteyksestä ihan oikein. Rastin lähelle pääsen tietä ja pienen tuumauksen jälkeen poukkaan rastille. Tilitän tuntojani rastimiehille.
Kakkoselle pääsee lähes suoraan tietä, eikä rasti tuota vaikeuksia. Kolmoselle on haastava väli, joka pituudeltaan yli 5,7 km. Pienen pohdinnan jälkeen juoksen kohti ykköstä ja käännän pienelle metsätielle joka sattuu johtamaan pohjoiseen. Luonnollisesti tietä ei kartassa ole merkittynä. Ajaudun lähelle mökkiä ja pelotan rynnimiselläni häkissä asustavat kanit. Mäkiä ja soita seurailen päädyn taas tielle. Kun tien suunta sopii suunnitelmiini en epäröi hyödyntää sitä. Kohtaan uusia teitä ja tienhaaroja. Paikallistan itseni Vähä-Lattion itäpuolelta ja jatkan edelleen tietä. Viiden minuutin kuluttua kadotan sijaintini kartalla. “Minäkö joku suunnistaja” epäröin. Tieltä erkanee polku jonka epäilen olevan kartassa. Suunta täsmää, joten sinne vaan. Maasto tuntuu mukavalta, no mitä nyt vähän on välissä hakkuuta. En ole tietänyt sijaintiani kymmeneen minuuttiin. Ylitän tien ja saavun hakkuulle. Näkyvyyden parantuessa oletan olevani suunnasta hiukan oikealla, koitan hahmottaa maastosta kartassa olevaa mäkeä joka on rastin lähistöllä. Uusi hakkuu sekoittaa, eikä oikealla oleva suokaan juuri auta. Päätän juosta tarkoituksella ohi rastin takana menevälle voimalinjalle, mutta yht'äkkiä ajatus kirkastuu. Paikallistan itseni mäestä ja notkosta. Hieman kaartaen saavun suurelle kivelle joka on rastini. Aikaa on kulunut lähdöstä tunti ja kymmenen minuuttia.
Nelonen
on suuren suon takana. Suon laitaan lampsin yllättäen uutta tietä. Siteeraan
ääneen Tuntematonta sotilasta “tuostahan mennään läpi että heilahtaa”!
Puolivälissä huomaan, ettei menty. Teen väsyneenä samaistusvirheen. Aluksi
kaikki täsmää, lopulta olen ihan sekaisin. Hetken pohdittuani tajuan virheeni
ja korjaan suuntani jyrkästi oikealle. Rastille saavun kävellen yhdessä
tuhannen kärpäsen kanssa.
Vitosen suuntaan menee paljon rajalinjoja. Etenen linjoja ja hirvipolkuja kohti Humalisjärveä. Ylitän tien ja lähden kiertämään järveä. Ilmeisesti helle verottaa vähäisenkin aivokapasiteetin. Ajaudun rastin oikealla olevalle mäelle. Hetken uskon olevani rastilla, tajuan kuitenkin sijaintini kun kuulen läheisen mökin äänet aivan vierestä. Harmissani juoksen rastille aivan odottamattomasta suunnasta.
Kutoselle tarjotaan polkua. Löydänkin polun, mutta en oikeaa. Paikallistan itseni metsittyneen pellon laidalta. Seuraan ojaa, ylitän kärrypolun ja oletan olevani rastista oikealla. Rasti on kumpare uudella hakkuulla. Raahaudun rastin tuntumaan ja juoksen ohi muutaman kymmenen metrin päästä. Luulen rastin olleen viereisellä kumpareella. Rastiympyrä kartassani on 200 m maastossa selitän itselleni.
Lähden loppusuoralle. Luotan pitkään kiriin, sillä matkaa maaliin on vielä 1300 m ja viitoituksia on turha etsiä. Pusikossa sadatellen löydän karttaan merkityn polun, tieksi muutettuna luonnollisesti. Matka lyhenee askel askeleelta. Risteyksessä lukee “Himmaa” sitä olen tehnyt koko matkan.
Jukolan ankkureita kannusti kolmetuhatpäinen tyrvääläisyleisö, minua vastassa on Hiirijoen Pena. Parempi sekin kun ei mitään.
10.7.2002 Vammalan Jukola -59
7. osuus 14,2 km / 2.05
Mika
Huhtanen
mika.huhtanen@solteq.com
http://www.solteq.com