JOULUNA MANTSUUN

Näin Joulun aikaan askel yleensä hetkeksi lyhenee, herkkujen syönnin lomassa on aikaa miettiä, millaisia kokemuksia ja sattumuksia elämä on eteen tuonut. Eipä tule mieleen erityisesti ikäviä tapahtumia, päinvastoin, varsinkin lapsuuden Joulut ovat olleet vahvasti mieleenpainuvia.

Elämää pohjoispuolella

Elämäni ensimmäiset kahdeksantoista vuotta asuin Vammalaan vuonna 1955 liitetyllä entisen Pohjois-Tyrvään alueella, lyhyemmin sanottuna entisellä pohjoispuolella. Ihan tarkkaanottaen vanhempani toivat minut, vähän alle kolmen kuukauden ikäisenä, kauppakassissa Harjavallasta kesällä 1957. Asuinpaikamme vaihtelivat kolmen ensimmäisen vuoden aikana Kisakadulta Lousajankadulle ja takaisin, lopulta päädyimme upouuteen omakotitaloomme syksyllä 1960. Kisakatu osoittautui myöhemmin logistiselta sijainniltaan mitä erinomaisimmaksi asemapaikaksi, sillä sieltä pääsi hyvin nopeasti kaikkiin tärkeimpiin kohteisiin.

Elelin aivan tavanomaisen pohjoispuolen pikkupojan elämää, johon liittyi ns. senttimetrikehitys. Se taas tarkoittaa oman kulku- ja kokemusreviirin laajenemista suoraan verrannollisena natiaisen pituuteen. Aluksi sai kulkea omalla pihalla ja naapurissa, sitten läheisillä urheilukentillä ja lopulta, tosin paljon myöhemmin, sillan toisella puolella Kaalisaaressa. Sillan ylitys ja keskustassa käynti oli kova juttu ja "harvinaista herkkua". Aikana, jolloin autoja oli vähän, matka keskustaan oli pienelle miehelle lähes maratonia vastaava koettelemus. Eipä siellä juuri käyty kuin äidin mukana. Näihin retkiin sisältyi eräs mielenkiintoinen yksityiskohta, josta aivan kaikilla pohjoispuolen kavereilla on samansuuntaiset kokemukset. Marttilankadulla sijaitsi Saima Kaartotien kauppa, jonka ikkunassa oli maailman hienoimmat lelut! Niitä olisi jaksanut toljottaa tunti tolkulla, mutta lopulta tuli aina komento kotia kohden.

Aktiivista otetta

Nykyään puhutaan ja kirjoitetaan paljon siitä, että lapsilla ei ole järjestettyä iltapäivätoimintaa ja ohjattuja harrasteita, vaikka kunnat ja kaupungit pursuavat mitä erilaisempia vahvasti verovaroilla tuettuja monitoimihalleja. Nykyiset lausumat tuntuvat todella kummallista, kun vertaa niitä omaan aikaansa. Tuon tyyppisiä lausumia ei kuultu, saati nähty missään. Pohjoispuoli nimittäin tarjosi lapsille kesät talvet kaikkea mahdollista virikettä, mitä he ikinä tarvitsivat. Erityisesti urheiluhommiin oli useita käyttökelpoisia paikkoja. Lousajan perukoilla oli Mettäkenttä eli Metsäkenttä, Varikontien varressa Varikon kenttä ja Koikkari eli Koivuniemen kenttä, valtaisat mahdollisuudet tarjoava Keskuskenttä, Kannintiellä Lousajan kenttä sekä Välikadulla nuorison sulatusuuniksi muodostunut Mantsu eli Mannerheimin kenttä. Nämä kaikki paikat pursusivat todellista elämää päivät päästään, vaikka kukaan ei ollut ohjaamassa tai sanomassa, mitä pitää tehdä. Näiden lisäksi oli vielä käytettävissä Härmän takana olevat metsät, Valtsukka eli valtaoja ja tietenkin Kokemäenjoki rantoineen – ei siinä päässyt pitkästymään.

Pienempien kenttien käyttäjät koostuivat pääsosin kyseisen kaupunginosan kavereista, mutta Keskuskenttä ja Mantsu muodostuivat elämää suurempien tapahtumien estraadeiksi. Keskuskentällä järjestettiin Kisan ja Voiman urheilukilpailuja sekä pelattiin kaikki Palloseuran miesten jalkapallo-ottelut ja suurin osa junioriotteluista. Lisäksi kaikki “vähän isommat” kaverit kokoontuivat Keskuskentälle aina, kun se suinkin oli mahdollista. Keskuskentän keulahahmona oli kenttämestarina toiminut Hakasen Jaska, joka piti meidät tietoisina kentän menneistä tapahtumista ja antoi halukkaille mahdollisuuden käyttää kentän monipuolista urheiluvälinearsenaalia. Urheiluvälinevarastona toimi alun alkaen kentän komea puukatsomo, joka suruksemme paloi 70 –luvun alussa. Palon seurauksena tapahtumien seuraamismukavuus väheni radikaalisti, koska istumapaikat hävisivät sanan mukaisesti, kuin tuhka tuuleen.

Mantsu taas oli talvinen peli- ja kokoontumispaikka, jossa pelattiin junioriotteluita, vaikka Kalssu eli Kaalisaari olikin aikansa Madison Square Garden. Ennen peruskoulun alkamista Muistolan koulun yhteydessä toimi kansalaiskoulu, Muistolan ja Keskuskentän vieressä oli Ammattikoulu asuntoloineen ja kun Oppikouluunkin kuljettiin paljolti junalla ja Uosson risteyksen kautta kulkevilla linja-autoilla, niin pohjoispuolella suorastaan vilisi nuorisoa talviaikaan. Alueen ainoa ajanviettopaikka, jossa oli lämmitetyt sisätilat, oli Mantsu. Tästä tietenkin seurasi se, että paikka oli kuin ammuttuna täynnä innokkaita käyttäjiä lähes kymmenen kilometrin säteeltä. Siellä näki ja oppi tuntemaan paljon uusia kasvoja.

Syvälle vihollisen alueelle

Koulu vaikutti merkittävästi reviirin laajenemiseen. Muistolassa sai perinteisen koulusivistyksen lisäksi liikunnanopetusta, jota mestaroivat aluksi Hirvikankaan Jaska sekä Harmaalan Paavo ja myöhemmin Kutilan Jukka. Muistola kamppaili vuosittain eri lajeissa “perivihollisiaan” Hoppua ja Aittalahtea vastaan, samanaikaisesti pelattiin kesäisin Nappulaliigaa, jossa vastustajat olivat osin myös sillan toiselta puolen. Näillä reissuilla oppi tuntemaan lisää keskustan paikkoja, kuten Kaalisaarta ja Haaranmäkeä, mutta mikä tärkeintä, monia uusia kavereita! Kun jalkapallossa ja jääkiekossa koottiin Oppikouluun siirtymisiässä ensimmäisiä juniorijoukkueita ja aloitettiin reissaaminen vierailla paikkakunnilla, alkoi pikkumiesten henkinen kantti laajentua ja koko Vammalan alueellinen hallinta olla pikku hiljaa omissa hyppysissä.

Elämyksiä

Elettiin aikakautta, jolloin seuravalmennus ei ollut läheskään niin organisoitua kuin tänäpäivänä. Perusperiaatteena tuolloin oli, että talvella harrastettiin talvilajeja ja kesällä kesälajeja, lisäksi samat kaverit saattoivat olla mukana useissa eri lajeissa samanaikaisesti. Nykyisin tilanne on täysin päinvastainen ja ns. päälajin valinta joudutaan tekemään hyvinkin aikaisessa vaiheessa, joskus jopa ennen lukemaan oppimista. Näin ollen meillä oli paljon nähtävää ja koettavaa Keskuskentältä Mantsuun ja Kalssuun sekä myöhemmin Sylväälle. Näimme ja saimme paljon sankareita ja idoleita. Jalkapallossa Eskon Markku osoitti olevansa samaa tasoa, kuin Lev Jashin torjumalla lähes kaikki mahdolliset rankkarit, Sivosen Rekla ja Hietamon Pekka kikkailivat näyttävästi vastustajia. Katsomon puolella taas parivaljakko Lanka Sundberg ja Ahon Karva viihdyttivät yleisöä aina silloinkin, kun kentällä tapahtui vähemmän mielenkiintoista. Yleisurheilussa nähtiin paikallisten suuruuksien lisäksi lukuisia maan kärkinimiä, mutta erityisesti säväytti, kun norsunluurannikon yönmustat miehet, etunenässä kymmenen tasan satasella kellottanut Gassou Gone, pyyhälsivät Keskuskentän tiilimurskaa.

Kaalisaaren yleisurheilu jäi koululaisliikunnan tasolle, mutta jääkiekossa se oli suurten otteluiden päänäyttämö. Viuhuvia olivat Heiskasen Upin ja Kuukunan vedot ja näyttäviä Ketolan Jorman läpiajot sekä Mäsin kiemurat kengurunnahkaisilla luistimillaan, oli vastassa sitten Rauman Lukko tai Mouhijärven Urheilijat. Kaalisaaressa nähtiin nimittäin lähes kaikki alueen joukkueet ja nivaska entisiä raumalaisia maajoukkuemiehiä. Eikä unohtaa voi sen paremmin Hepa Pullin kuin Mölli Keinosen, Lasse Oksasen ja Hannu Siivosen esiintymisiä tyrvääläisen tähtitaivaan alla – aikansa parasta oli tarjolla!

Omatoimisuutta ja reilua ylpeyttä

Omatoimisuus ja kekseliäisyys kukoisti. Jalkapalloon kehitettiin tarkkuuslaji Tiputus ja jääkiekkoon talvinen vastine Killi. Puukkopelejäkin pelattiin. Pojilla oli aina kesäisin mukanaan punakahvainen, musta tuppinen Mora –puukko. Sitä käytettiin keväästä alkaen moninaisiin toimenpiteisiin aina pajupillin teosta Paskatikkun peluuseen. Paskatikku, vähän alatyyliseltä kalskahtavasta nimestään huolimatta, oli erittäin suosittu puukonkäsittelytaitoa vaativa paljon pelattu peli. Siinä kymmenen eri puukonkäsittelyvaiheen jälkeen voittaja sai iskeä maahan parin kolmen sentin mittaisen tikun, joka hävinneen piti kiskoa ylös käsiä käyttämättä. Isänmaa maistui konkreettisesti hävinneen suussa monen monituista kertaa.

Muistolan juhlasalissa järjestettiin iltaisin kerhoja, joiden yhteydessä tutustuttiin Kisan lentopalloilijoihin. Hyvin muistuvat Rantasen Sepon ja Ryypän Lassen juhlasalin korokkeelta lattialle tekemät tiikerihypyt. Myöhemmin seurattiin Ammattikoululla Kisan nousua Tervamäen Nakken johdolla SM –sarjaan. Varsinainen mitalijahti tapahtui sittemmin Sylväällä Kimpanpään Sävin ja Pampan, Lyytikäisen Henkan, Plummin, Mäkisen Artsin, Rehakan Tanen, Valkaman Ketun, Alantien Hannun ja Huhtaniityn Papun vauhdittamina. Junioreillekin tuli sukseeta, monen värisiä mitaleita. Huippuna oli Ammattikoulun joukkueen pääsy Kutilan Jukan ja Viston Martin valmennuksessa Euroopan koulujen finaaliin ja sieltä tuoma hopeinen mitali. Kyllä kelpasi olla Tyrväältä!

Maailmalle

Lopulta kävi niin, että reviiri laajeni niin henkisesti, kuin fyysisesti Vammalan ulkopuolelle. Nyt on Internet tuonut koko maailman silmien eteen näyttöruudulle ja avannut sen “viimeisetkin salat”. Elämä koulii ja ihmiset muuttuvat vuosien saatossa, mutta edelleen on asioita, jotka pysyvät ja paranevat. Yksi näistä on ns. Mantsun henki. Sen sisältö on, erään aikalaisen lausumana, “tiiviisti yhteenhitsaantuneen porukan yhteistä tekemistä yhteisesti sovituin pelisäännöin” – voisiko tuon paremmin kiteyttää! Mantsulaiset ovat kokoontuneet viimeisen kymmenen vuoden ajan höntsäilyn merkeissä muistuttamaan nykypäivää menneestä ja siihen liittyneistä positiivisistä elementeistä: omatoimisuudesta ja liikuntapaikkojen todellisesta elämästä. Näiden asioiden ja kokemusten valjastamiseksi niin tyrvääläisten kuin muun maailman käyttöön on tiedotuskanava, Nälkälänmäen Urheilusosiologian laitos, jonka tuotoksiin voi tutustua webissä (www.kolumbus.fi/tyrvaa).

Joulupaketteja hypistellessä miettii, mihin suuntaan pörssin Hex ja Nasdaq –indeksit mahtaisivat heilahtaa, jos Tyrväällä olisi vieläkin “Mantsuja”? Eipä varmaan ainakaan alaspäin, sillä lapsiin ja nuoriin investoitu pääoma poikii itsensä takaisin yhteiskunnalle monin verroin. Todisteena siitä on runsaasti “eläviä ja käveleviä takaisinmaksulaskelmia” vielä tänään, tulevaisuus on sitten toinen juttu. Ennen Jouluna mentiin Mantsuun, minne nyt?

-Saku Metsälä-

Kirjoitus on julkaistu alunperin Sastamalan Joulu 2002 -lehdessä.