Lyhyt muistelo luistinradoilta

En muista nähneeni mitään erinomasta siinä Manzun kohdalla, kun äiti lykkäs mua 50-luvulla potkukelkalla Ellille ja Päärtille kylään. Kyllä me siitä ohi mentiin, mutta ehkei sitä ollut olemassakan viä silloin.

Siihen aikaan kun meikäläinen oli mukula, ei asemanmäkiläisillä ollu luistinrataa. Lähin oli varikon kenttä. Se oli sikäli hankala luistinrata, että se oli syvällä vihollisen maaperällä. Varikkolaisten ja asemanmäkiläisten välillä vallitsi aina terve ennakkoluulo ja lähes sotatila. Pohjan Pelle ja Aholan Jyke kyllä joskus kävi siä luistelemassa ja elävänä ne tuli takasinkin. Ihme juttu.

Mun omaa luisteluintooni hillitti se, etten osannu luistella. Mulla ei ollu luistimia. Meijän vintillä oli kyllä semmoset kauheet, ennen sotia valmistetut vekottimet, karmeet nahkamällit joihon oli kiinnitetty jonkinlaiset raurat pohjiin. Ne oli yhtä tukevat kuin nokian kumitossut. Luistele ny semmosilla vempuloilla. Kyllä mää joskus pimeessä köytin ne kinttuihini ja seisoin yksin mettässä lumipöykyssä. Ei se ollut häävi tunne.

Olisko Masa tuonut ne jostain Terijoelta sotasaaliina. Ei aavistusta.

No mutta asiaan. Härmän prunni oli kait näitä varhaisia luistinratoja ja tietysti järvenjäällä Alasen kopin nurkilla käytiin jos ei ollu pahasti lunta.

Vammalan elintaso nousi huikeesti 50-60 luvun vaihteessa ja Asemanmäkeenkin saatiin oma luistinrata, Koikkari eli Koivuniämenkulma. Se oli siinä Härmankadun ja Varikontiän mutkassa, Kuusisen pellon päässä, entisen Sammakkolammen päällä. Se oli hiano paikka. Keskellä oli tolppa ja sähkövalo, ja oikeet puiset maalit - verrattomat killinpeluuseen. Vieressä asui Puujalka-Vosperi joka toi oman lisänsä tunnelmaan. Vosperi huusi ja mölisi, uhkas ja tappoi, muttei sitä tarvinnut pelätä kun sillä oli puujalka. Se liikku hitaasti eikä saanut ketään kii, paitti toisia juoppoja. (Nykyajan väkivaltarikollisillekin pitäis laittaa puujalka.)

Hyvä Joulupukki ymmärsi tuoda mullekin lopulta luistimet, hokkarit, ja ne oli niin jämäkät, että minäkin pysyin pystyssä ilman tukee. Ajan mittaan saatiin hanskat, polvisuakkarit ja sukatkin. Ja kai meillä mailojakin oli, ja pikkukiakko. Jääkiekkosukat oli niin käheet, että niitä pidettiin noin muutenkin.

Meidän kiekkomatsit oli aika kivoja. Ei kohoteltu, eikä otettu kovin tosissaan.

Usein pelailtiin ilman luistimia. Koikkarilla käytiin pitkiä ja henkeviä keskusteluja. Monesti ne oli hauskempia kuin jääkiekko. Usein mentiin loiraa ja mitähän se kiekkolitta oli?

Jääkiakon mm-kisat oli vissiin jossain täällä Suomenpuolessa kun pääsin Kulmalan Karin mukana Tampereelle Koulukadulle kattoon Suomi-Canada ottelua. Se oli huikee kokemus, varsinkin kun mulla oli jo menomatkalla kaamee virtsahätä. Bussissa vedettiin pullokaupalla limonaatia, harvinaista herkkua. Ensimmäisen erän jälkeen rakko uhkas jo haljeta mutta kestettävä oli vielä pari erää. Helvetti mutta jo oli peli. Näin enimmäkseen erilaisia tähtiä ja kuplia. Vessaan en tietenkän uskaltanut mennä, niin paljon Vammalassa oli puhuttu nokialaisista.

Silti muistan vieläkin  Canadan pakin, Fergusonin, joka tietysti pelas ilman kypärää. Sitä jenkkitukkaa ihailtiin vuosikausia ja piirrettiin kuvia.

Toinen merkittävä jääkiekkotapahtuma oli se kun Joulupukki lahjoitti Pohjan Pellelle jääkiekkopelin. Sitä paukutettiin Pohjan yläkerrassa. Se oli kivaa kun siinä sai istua sisällä.

Ketäs Koikkarilla kävi luistelemassa? Sirkiä, Raittila, Pinakaaka, Teroset, jotka tuli Kurusta, Rintalan Markku, Pelle, Jyke, Forsplummin Patse, Salmin Ekku, Mäkisen Make ja Ippo, Jokisen Wexi, Mosso, Eerilä, Rehakan Kone, ja vaikka ketä... Kai maar siinä kävi kaikki niiltä nurkilta - ammattilaiset kävi Kalsussa, ja ehkä Leikkikentällä. Likkoja kävi tietysti myös mutta en enää muista ketä.

Kummitehtaalla oli oma kenttä Karhunpolulla mutta se oli private club - members only.  Me vaan pällisteltiin pipot vinossa kun insinöörien plikat Lousajasta pyöräili Koikkarin ohi Kuminkentälle herrasväen hauskanpitoon.

Mitäs mää muistan Mantzusta eli Leikkikentästä eli Lexanterista?

Jaa, kun piipahtelin mummulassani siinä Raivion tyäväintalonkadulla, Laakson naapurissa, niin Mantzusta kuulu aikamoinen kiekkojen kolina laitoja vasten, paitti silloin kun tyäväintalon tanssien metakka voitti.

Jossain vaiheessa mekin ruvettiin käymään Leikkikentällä. Siä kun oli oikee koppi ja laidat. Sinne pääsi aika äkkiä asemanmäestä potkukelkalla, alamäkee melkein koko matka. (Potkukelkalla sai rautatien varoitusvalot ja klonkuttimet toimiin, mutta se on toinen juttu.) Mantzu ei mun miälestä ollut juur niin hiano paikka kun siä kohoteltiin ja siä voi saada isonkiakon sääriluuhun.

En ollut hääppöinen kiekkoilija. Jos olisin ollut priski niin olisin taklannu kaikki laitojen läpi, mutta ei se käynyt kun olin heiveröinen ja arka. Lexanterilla oli aina paljon kovempi hulina kuin Koivuniämenkulmassa konsanaan. Aika pian aloin kyllä kulkea Mantzun ohi kaupungille saakka ja jätin mailan kotio. Nuoremmat hemmot kansoitti Manzun, Likkojenrannan vakio vesselit, Hemet, Karlssonit, Mettälät ym.

Hauskimmat muistot mulla on Mantzusta kun käytiin kattomassa B-junnujen pelejä. Seisottiin lumikasojen päällä ja huurettiin kun Pelttarin Pobi, Tähtön Därä, Välimaan Jyke, Mäsi ym kuritti keikyäläisiä ja ketä niitä nyt oli. Pobi ja Jyke nokes naamansa ja pelotteli vastustajia ja meillä oli hauskaa, mutta se olikin jo Piitles aikaa. Oltiin poppareita ja TV:stäkin tuli Monkees.

En o juur sen koommin luistellu enkä luistele - hokkarit tuli piänex siinä 1969, enkä o aatellu ostaa uusia.

Maury the K