Icehockey Championship 2001 Tournament in New Zealand

Sisällysluettelo

 

Tyrvääläistä kiekkohistoriaa?

Syys-lokakuun vaihteessa pelattiin jääkiekkoa Uuden-Seelannin mestaruudesta. Allekirjoittanut sai olla mukana menossa. Vaikka vauhti ei aivan SM-Liigan tasoa ollutkaan, tunnelma oli käsinkosketeltava. Kaikessa koskettavuudessaan turnaus pelattiin tyhjille katsomoille. Turnaus merkitsi pelaajille totisen yrittamisen ohessa kavereiden tapaamista. Palkintorahoista tai pelipaidat värjäävistä mainoksista on turha puhua. Jääaikakin maksettiin omasta pussista. Motiivina pelaajilla on pelin hauskuus, ei dollarit. Kunnian tavoittelustakin voidaan puhua, onhan kyse sentään urheilusta. Tämä juttu on matkastani Uuden-Seelannin mestaruusturnauksen finaaliin ja lyhyt kuvaus turnauksen peleistä.

Turnaukseen osallistui kolme joukkuetta: Auckland, Canterbury Red Devils ja Southern Knights. Itse edustin viimeksimainittua. Uuden-Seelannin mestaruudesta pelataan aina näiden joukkueiden kesken. Joukkueet kootaan vuosittain kolmelta alueelta. Aucklandin joukkuessa pelaavat Pohjois-Saaren parhaat pelaajat, Canterburyn joukkueessa Cantebury-provinssin ja Southern Knightseissa pelaavat Etelä-Saaren eteläosan ritarit. Näillä kolmella alueella pelataan alkukaudesta oman alueen mestaruudesta, kamppailuun osallistuu joukkueita monesta eri kaupungista. Käytännössä kaupungit ja kylät, jotka saavat kentällisen miehiä ja veskarin, voivat pelata. Itse en pelannut tätä alkusarjaa, koska saavuin paikalle loppukaudesta. Sokerina pohjalla oli kuitenkin Uuden-Seelannin mestaruusturnaus, jonka tunnelmia pääsin maistelemaan.

Taipaleeni kohti turnausta: VAPS:an vasemmasta pakista Southern Knightsin vasemmaksi pakiksi

Vammalan Palloseuran kiekkokoulua kävin muistaakseni C-juniori-ikään asti. Vanhalla mantereella siis ripustin hokkarit naulaan vajaat kymmenen vuotta sitten. Entisenä “vasenpana-pakkina” sain usein katsella nopeampien luistelevan ohitseni. Ainoana tilastomerkintänä VAPS:an arkistoissa taitaa minun kohdallani olla  jäähy, josta en edes ollut vastuussa. Siis Finnish Flash –ilmiöstä voi kohdallani puhua vain mustaakin mustemmalla huumorilla. Valmentajinani toimivat tuolloin vuosittain vuorotellen Henttinen ja Ylipekkala.

Opiskelijavaihto kaiken takana

Viime keväänä, kun vaihtopaikkani varmistui, vaihdoin sähköpostia Otagon yliopiston liikuntatieteellisen vanhemman luennoitsija-tutkijan kanssa. Pallon vastakkaisella puolella viestejä nappaili Steve Jackson; syntyperäinen kanadalainen ja jääkiekko-addikti. Jo toisessa viestissään hän ehdotti, että ottaisin kamat mukaan, ja aloittaisin ‘urani’ uudelleen. Houkutus oli suuri, mutta negatiiviset ajatukset come-backista ottivat ylivallan.  Muistot kankeasta kaarreluistelustanikin taisivat vaikuttaa arastelevaan asennoitumiseeni. Enkä suoraan sanoen osannut ratkaista yhtälöä jääkiekkovarusteet + muut matkatavarat = 20 kg:n (lentoyhtiöiden matkatavararajoitus). “Kutistuneet” varusteeni jäivät Vammalaan.

Ekat reenit Dunedinissa

NZ_IcehockeyViikko saapumiseni jälkeen kävi ilmi, että Steve on joukkueen pelaaja-valmentaja. Seuraavana torstaina oli ensimmäiset reenit. Stevellä oli luistimet auton perässä ja leftin mailat penkkien välissä. Kun saavuimme Big Chilliin (Dunedinin jääkiekkoareena), Steve varoitteli, että voisin pettyä paikallisiin puitteisiin. Ja kyllähän kentän koko pakotti hymyn huulille astuessani hallin ovista sisään. Siellä isot äijät pelasivat noin puolet pienemmässä kaukalossa, mihin olin Suomessa tottunut. Ajattelin, että kyllähän sitä NHL:n miehetkin tyytyvät pienenpään, ja ehkä liukuminen selkä suorassa jäisi vähemmälle. Pakkasen panemassa pukukopissa kiskoin oudot hokkarit vapiseviin jalkoihini.

Pikku hiljaa paikalle alkoi valua joukkuekavereita. Pienen hiljaiselon jälkeen joku kysyi kanadalaisella aksentilla, että olenko ruotsalainen. Puna nousi poskille, kun vastasin, että en, vaan suomalainen. Samalla muistutin jääkiekkomaiden voimasuhteista. Maalivahdin patjoja kiristelevä nuorimies vastasi kiwi-aksentilla: “even better, Finns can fight” ja lauseen lopusta ei tuolloinkaan unohtunut takiaisen tavoin lauseen perässä kulkeva “EH!” Luottamustani paikallisten kiekkotietouteen lisäsi se, että Steve puki ylleen Suomen maajoukkueen pelipaidan. Kotoisaksikin voinen väittää oloni tunteneeni!

Jäälle päästyäni tuntui, että olen koko ajan nokillani. Osasin kuitenkin “syyttää” outoja luistimia looserimaisesta luistelustani. Harjoitusten lopussa pelattiin höntsy-kiekkoa. Aina kun sain kiekon, kaiketi luojan armosta, tuntui, että joukkuetoverit pysähtyivät katsomaan, mitä se suomalainen osaa. Pukukopissa esittämäni lausunnot suomalaisten kiekkotaidoista koputtivat otsalohkoja, kun sohlasin mustan laatan vastustajan lapaan. Vaikken uskoa suomi-kiekon taitopuoleen lisännytkään, veskarin lausunto “Finns can fight” sai vahvistuksensa. Yrittämisen puutteesta en päästänyt ketään itseani moittimaan.

Harjoitukset kerran viikossa

Viikottaisten harjoitusten jälkeen rutiineihin kuului piipahtaminen irkku-pubissa. Kilkenny-olueiden ohella keskusteltiin päivän kuvioista ja kiemuroista. Jokainen keskustelu päätyi siihen, etta Dunedin (paikallinen kotikaupunkini) tarvitsee uuden hallin. Ja niinhän se tarvii! Viitisen kertaa tämä rutiini toistui ennen turnausta: putket jalkaan, kankeaa ralli-lontoota, lämejä, luistelua, pelaamista — niin ja Kilkennyt! Viiden viikon reenaamisen jälkeen tunsin kehittyneeni vain yhdessä asiassa, siinä minkä jo parhaiten osasin: kaljanjuonnissa. Vaikka lämikin kulki ihan kivasti, sain pian nimekseni “Shoots Like a 14-Year Old”. Tämän kunnia-nimen sain kanadalaisvahvistukselta, joukkueen tehomieheltä, Mikelta. Uudet nimet eivät tähän minun kohdalta loppuneet.

Turnaus: nimitys-ongelmasta finaaliin

Mestaruusturnaukseen oli nimetty pelaajat jo ennen vaihto-opiskeluni alkua. Nimitykset ja valinnat ovat sitovia, joten näytti siltä, etten pääse pelaamaan. Southern Knight –joukkueeseen oli valittu parisenkymmentä pelaajaa. Heidän joukossaan oli Jorg Eikemeir Saksasta. Hän oli opiskellut ja pelannut Dunedinissa jo viitisen kuukautta. Steve tiputti Jorgin joukkuesta, ja pääsin pelaamaan ‘laittomasti’ hänen nimellään. Jokaisesta pelaajasta oli laadittu profiili, eli kuvaus aikaisemmista saavutuksista. Minulle saksalaisen profiili: “has played social ice-hockey in Germany” sopi kuin nenä päähän. Mitenkään saksalaista kiekkokulttuuria väheksymättä.

Tutustuminen joukkuetovereihin

NZ_IcehockeyJoukkueemme kokoontui paikalliseen hotelliin samana päivänä kuin turnauksen ensimmäinen peli pelattiin. Joukkue-kokouksessa tutustuin ensimmäistä kertaa suurinpaan osaan Southern Knightsin pelaajista. Tunsin heistä vain viisi ennen turnausta. Käsipäivät vaihdettiin ja sovittiin mitä paikkaa pelataan. Turha kuvioiden hiominen ei kuulunut kokouksen tärkeimpiin numeroihin. Steve näytti fläppitaululla kuinka pelataan yli keskialueen — siinä kaikki. Ja olisihan se ollut naurettavaa esittää hienostuneita kuvioita taululla, koska nämä ritarit taistelevat samalla puolella vain kerran vuodessa. “Paketti kasassa ja omaa peliä” mietin hiljaa mielessäni…

Ennen turnausta kiertelin Etelä-Saarta viikon verran, joten hokkareihin en ollut koskenut kahteen viikkoon ennen kuin raitapaita tiputti kiekon Christchurchin hallin hyväkuntoiselle jäälle. Olympia-mitat täyttävä kaukalo näytti rugby-kentältä, kun sitä vertasi Dunedin “Big Chilliin”. Kova päivätyö oli edessä: täysimittainen kenttä ja vain kolme pakkia miehistössä. Ajatus siitä, että kohta pelaan mestaruustason kiekkoa sekä hymyilytti että itketti. Kaivelin hetken aivopoimuistani Ylipekkalan avauskuvioita, mutta ne jo kauan sitten unohtaneena päätin vaan koittaa parhaani. Olihan nimenikin lainatavaraa. Söhläyksetkin menisivät kovaonnisen sakemannin nimiin. Otin hetken vastaan löysin rantein.

Turnauksen rakenne ja säännöt

Mestaruusmitteloihin otti osaa kolme joukkuetta, jotka pelasivat toisiaan vastaan kaksi peliä. Turnaus pelattiin elo-syyskuun vaihteessa (31.8.-2.9.2001). Tämä tarkoitti reilua kahta peliä päivää kohden. Peli-formaattina oli pelaajien työn helpottamiseksi juokseva peliaika ottelun viittä viimeistä minuuttia lukuun ottamatta. Ensimmäinen erätauko oli kaksi minuuttinen ilman jäädytystä. Toinen erätauko viisitoista minuuttia jäädytyksen kera. Voitosta sai totuttuun tapaan kaksi pistettä ja tasapelista yhden pisteen. Kussakin joukkueessa sai olla 17 kenttäpelajaa ja kaksi maalivahtia.

Ensimmäinen ottelu

Turnauksen ensimmäinen ottelu pelattiin Southern Knightsin  ja Canterbury Red Devilsin välillä. Vauhti oli yllättävän kovaa ja ottelu oli alusta loppuun tasainen. Oma joukkueeni vei kuitenkin voiton selvänumeroisesti 0-6. Pelaajan ja varsinkin väsyneen puolustajan näkökulmasta näytti aluksi kuitenkin siltä, että Red Devils ottaa selvän voiton.

Maalivahtimme Mike Smith pelasi moitteettomasti. Hänellä oli kokemusta kanadalaisista kaukaloista. Läpiajotkin hän torjui vaivattoman näköisesti. Siltä se ainakin näytti — jään pinnasta katsoen. Maaleistamme vastasivat joukkueemme tehomiehet Mike Sam ja Darrin Drumm. Molemmilla Kanadan ja Uuden-Seelannin kaksoiskansalaisuus ja paikka Uuden-Seelannin maajoukkueessa. Itse annoin yhden syötön. Siitäkin meni merkinnät kiitolliselle pakkiparilleni.

Tunteet kuumenivat pariin otteeseen joukkueemme neljännellä kanadalais-vahvistuksella. Jay Scherer saikin sovittaa takapuoltaan pariin otteeseen jäähypenkille. Tuossa vaiheessa ainoalta mahdolliselta pokaaliltamme näyttänyt Fair Play –palkintokin oli mennyttä.

Aucklandin ylivoimaa

Päivän ja turnauksen toinen ottelu pelattiin Aucklandin ja Canterburyn välillä. Auckland vei voiton 8-1 lukemin ottelusta joka olisi aivan yhtä hyvin voinut päättyä 20-0 numeroihin. Canterburylle tämä ottelu oli toinen saman päivän aikana ja edellisestä löylytyksestäkin oli aikaa vain muutama tunti.

Aucklandin joukkueesta nousi selvästi esille viisi tavattoman nopeaa luistelijaa, joiden yhteispeli oli pelottavan näköistä. Päästyään jäälle, varsinkin kolmikko Bonazzo, Goodridgen ja Hossack painoi pelin väkisin vastustajan maalille. Usein kuitenkin viimeistely puuttui ja Canterbury sai kiittää onneaan, että ottelun jälkeen se oli vain seitsemän maalin päässä tasapelistä.

Missä kaappi seisoo?

NZ_IcehockeyTurnauksen toinen päivä alkoi jännittävästi. Keskipäivällä pelattu turnauksen kolmas ottelu oli vääntöä kahden vahvan joukkueen kesken. Southern Knightseja vastaan luisteli ennakkosuosikki ja viime vuoden mestari Auckland. Eilinen katsomosta seurattu ottelu jyskytti mielessä. Vastassa oli tasaisen vahva joukkue, josta tarpeen tullen irtoaisi reilut kaksi maajoukkue-tason kentällistä pakkeineen. Aucklandin miehistössä pelasi viisi tämän vuoden maajoukkuepelaajaa sekä neljä viime vuonna maajoukkue-uransa lopettaineita miehiä. Valmentajana heillä oli venäläinen Alexi Nesterov.

Southern Knightsien vahvuutena oli jälleen kerran maalivahtimme Mike Smith. Peli oli ennakkosuosikin hallintaa. Peli ei kuitenkaan ollut aivan läpihuutojuttu, päättyen numeroihin 2-2.

Auckland teki maalit ensimmäisenä, joten Southern oli altavastaajana. Jännitys oli huipussaan. Ensimmäisen maalimme viimeisteli taituruutta ja kestävyyttä osoittaneen yksilösuorituksen jälkeen joukkueemme pelaaja-valmentaja Steve Jackson. Steve pelasi muutenkin vahvan turnauksen monivuotisella kokemuksellaan ja peliälyllään. Tasoittavan maalin tilanteeseen 2-2 viimeisteli, ehkä hiukan onnekaastikin, Jay Scherer. Jay pääsi kiekkoon kiinni vastustajan mokailusta. Liikaa empimättä mies tallasi kiekon vastustajan haparoivan veskarin taakse.

Viimeiset viisi minuuttia olivat piinaavat. Auckland käytti jäälla vain parhaita miehiään, ja tahti oli sen mukaista. Joukkuumme kapteeni ja samalla paras pelaaja pääsi kuitenkin viimeisten 20 sekunnin aikana yksin läpi. Pomppivasta kiekosta lähtenyt rannelaukaus liukui veskarin vasemman patjan alta ja viiden sentin päästä tolppaa. Vaihtoaitiossa hikiset ja huokailevat miehet istuutuivat odottamaan loppusummerin ääntä — kaiketi tyytyväisinä tasapeliin. Ylimieliset pohjois-saarelaiset luistelivat ihmeissaan pukukoppiin käsiä puristelematta.

Sisuuntunut isäntä-joukkue laittoi etelän miehet lujille

Toinen ottelumme isäntä-joukkue Canteburya vastaan osoitti mielestäni oikeat voimasuhteet näiden kahden joukkueen välillä. Toisaalta lopetimme edeltävän ottelumme vain muutama tunti ennen tämän ilta-pelin alkua. Tasainen ottelu päättyi niukkaan voittoomme 2-1. Maaleistamme vastasivat tehomies Darin Drumm ja in-line kiekkoa pelaava John Thomsen. Itse muistan olleeni jäällä, kun Canterbury upotti ainokaisensa meitä vastaan. Pelin päätyttyä oli käytännössä selvää, että isäntä-joukkue jää turnauksen viimeiseksi ja meillä oli tiedossa ‘finaali’.

Auckland 11 Canterbury 0

Numerot puhuvat puolestaan. Auckland otti luulot pois viimeisessä kohtaamisessaan Canterburya vastaan. Kotijoukkue nuokkui alusta lähtien. Kova turnaus oli heidän osaltaan ollut masentava ja viimeinen ottelu sinetöi Canterburyn turnauksen vailla voittoja. Kotijoukkueen yritykset olivat epäonneen tuomittuja yksin yrityksiä. Auckland tykitti taululle masentavat numerot jo ensimmäisessä erässä. Joukkue lepuutteli loppu ajan — tehden kuitenkin samalla maaleja aivan kuin leikitellen. Joukkue näytti mahdottomalta voittaa illan finaalissa.

Turnauksen viimeinen ja ratkaiseva ottelu: Auckland – Southern Knights

Vasta turnauksen viimeisessä ottelussa selvisi voittaja. Edellinen pelimme Aucklandin kanssa oli päättynyt tasan 2-2, mikä antoi syyn odottaa tiukkaa taistoa. Toisaalta Auckland oli voittanut Canterburyn selvänumeroisemmin (8-1 ja 0-11) kuin oma joukkueeni (0-6 ja 2-1). Lisäksi Auckland oli viimevuotinen mestari monine maajoukkuepelaajineen ja näin hienoinen ennakkosuosikki. Aucklandille riitti turnauksen voittoon tasapeli. Meillä oli edessä pakkovoitto.

Luistelun tempo oli alusta lähtien luja, eikä kummankaan joukkueen valmentajan tarvinnut sen suuremin motivoida pelaajia antamaan kaikkeaan. Olihan kyseessa maan mestaruus — monille miehille jääkiekko-uran ainoa mahdollisuus pelata mestaruudesta. Varaa epäonnistumisiin ei ollut. Huomasin itsekin puristavani mailaa tavallista kovemmin muutaman ensimmäisen minuutin.

Ottelu oli juoneltaan kovin samanlainen kuin joukkueiden ensimmäinen kohtaaminen. Peli pelattiin pääosin “väärässä” päässä. Eli niin kiekko kuin miehetkin pyörivät jaloissa ja usein ainoaksi mahdollisuudeksi jäi nostaa mies mailoineen pois maalintekoalueelta. Vahva maalivahtimme pelasi jälleen unelma ottelun. Lukemattomat laukaukset päätyivät perä perään Miken suojiin. Kahdesti kiekko pääsi sisään ennen kuin saimme hyökkäyspelimme kulkemaan.

Vaikka hyokkääjämme pääsivat viimeisessä erässä useaan otteeseen koittamaan onneaan, ei Aucklandin maalivahti suostunut murtumaan. Maalin makuun pääsikin jälleen sitkeästi pelannut Steve Jackson, joka nousi puolustajan paikaltaan näyttävällä yksilösuorituksella maalille samalla ohittaen vastustajan veskarin. Kun ajasta oli pelaamatta kolmisen minuuttia otimme kuudennen kenttäpelaajan — tuloksetta.

Auckland uusi mestaruutensa numeroin 2-1. Keskinäiset ottelumme päätyivät harmittavan tasaisesti 2-2 ja 2-1. Voi siis sanoa, että kultamitalit jäivät muutaman maalin päähän.

Southern Knights 2001-2002

Southern Knights 2001-2002. Mertalan Aarni takarivissä toinen vasemmalta.

Jatko?

Turnauksen jälkeen en ole ollut kertaakaan jäällä. Uuden-Seelannin jääkiekko on kesätauolla helmi-maaliskuuhun asti. Itse en ole vielä päättänyt jatkanko pelaamista tulevalla kaudella. Jatkan tai en, kausi tulee jäämään lyhyenlaiseksi. Vaihto-opiskeluni päättyy kuluvan vuoden kesäkuussa. Tämä tarkoittaa sitä, että pelaan maksimissaan aluesarjaa puoleen väliin asti. Päätöksistäni tulen informoimaan Nälkälänmäen taustavoimia.

Tältä erää toivotan lukijoille parasta mahdollista alkaneelle vuodelle!

-Aarni-